tavoittelematon

Maailma seisoi paikallaan avaran katseeni alla. Puut eivät huojuneet, meri ei kuohunut eikä edes linnut visertäneet enää. Tuntui niin tyhjältä, mutta sitähän minä vain olinkin: ruumini täyttämää olemattomuutta, äänetön huuto tyhjyydessä. Olin yhtä aito kuin aurinko ilman valoa. Jos en olisi ollut niin peloissani, tilanne olisi melkein ollut hupaisa. Olin ”elossa”, vaikka samaan aikaan tunsin itseni niin kuolleeksi kuin vain mahdollista. Olin paitsi irti ruumiistani, mutta myös kaikesta siitä, mitä ehkä joskus olin omistanut. Ihmettelin suuresti sitä, miten hukkaantuneeksi saattoi olonsa tuntea. Olin aarrekartta ilman aarteen sijaintia.

Katuja vaeltaessani huomasin palan peiliä maassa. Tai oikeastaan se oli vielä kiinni pyöreässä kehyksessään, mutta itse peiliä oli vain puolet jäljellä. Nostin peilin kasvojeni eteen, mutta näin kaikkea muuta paitsi itseni. Pala nousi kurkkuuni, vai olinko enää sittenkään tässä? Näinkö kaikille kuolevaisille kävi? Olin elävä kuollut tai pikemminkin vain epätoivon lävistämä sielu. Samassa viskasin peilin maahan, tuhoten siitä sen kaiken vähäisenkin, mitä sillä oli ollut. En suorastaan kestänyt ajatusta siitä, että peili voisi olla jotain enemmän. Eihän sekään varsinaisesti elossa ollut, mutta tällä hetkellä mikä tahansa taisi olla elävämpää kuin sieluni kadonneessa kuolemassa.

Olen kuollut ja silti läsnä,
minne menen? Vaikka eihän sen väliä:
Sade ei kastele
eikä aurinko lämmitä,
edes seinät minua enää ei estä.

Olin tipahtanut täysin viisarin juoksun kulusta. Mutta ei se mitään. Saatoin päätellä ajankulkua hieman nousevasta ja laskevasta auringosta, mutta ajankululla - kuten ei millään muullakaan - ollut enää väliä. En tuntenut tylsyyttä tai vastakkaisesti kylläisyyttä. Minua ei väsyttänyt, sillä en voinut nähdä unta: ei mielikuvitusta hulluudessa. En saattanut tuntea kipua, vaikka olisin seissyt keskellä roihuavia liekkejä. Kaikki meni lävitseni: niin kosketus kuin sanatkin. Olin totisesti tavoittelematon ja vei aikaa totutella ajatukseen. Minä olin kuollut. Ja ihan rehellisesti sanottuna, en edes tahtonut totutella. Yritin kyllä todella toimia itse itseni terapeuttina, mutta tässä huutavassa hulluudessa ei mikään tahtonut oikein toimia. Kaikenlisäksi, kaikki mitä ikinä saatoin enää tuntea, oli pelko. Se oli oikea musta-aukko ja pahuuden kierre elottomassa elämässäni.

Istuskelin päivät pitkät silokallioilla ja katselin aavaa merta. Vaikka olisi ollut myrskysääkin, meri tuntui aina jollain tapaa huolettomalta. Se saattoi vain huutaa ja pauhata ilman, että kukaan olisi rähissyt sille takaisin. Vai yrittikö se sittenkin vain kätkeä omaa yksinäisyyttään?
Minä olin yksinäinen, mutta en kätkenyt sitä keneltäkään, sillä ei ollut ketään, kuka olisi kiinnittänyt siihen huomiota. Ja ehkä minä siksi kuvittelin, että meri oli ainoa ystäväni ja itkin joka ilta lohdullisia, näkymättömiä kyyneliäni.

harhaa

Nostan kunnioittavan katseeni taivaaseen
ja sen kirkkaisiin tähtiin
mietin
mikä niistä minun on
sitten kun kehtoni keinuu hitaaseen tahtiin.

Maailma on aivan liian paha paikka
puhtoisille sieluille
ja viattomille mielille.
Miksei sängyn alla lymyävää pahuutta ei lakaista pois?
Nyt se vain odottaa yllätyshyökkäystään
ovelana sekä julmana
eikä onnea sitä tarvitseville ihmisille jaeta.

Miksi on olemassa unohdus?
Ajatuskin katoaa pois
ja valokuvat ajanmyötä haihtuu,
lopulta jäljelle jääkin
vain se petollisen katkera kaipuu.

Ja entä, jos huominen onkin tyhjä?
Jos eilistä ei ollutkaan?
Lopun jälkeisistä tapahtumista ei puhuta
ja kaikki mitä luulit omistavasi,
oli harhaa. Harhaa!

OS: Kuiskaus täynnä tulta

 Minun elämäni koostuu turhamaisista ristiriidoista, ikuisuuskysymyksistä, suklaan syönnistä torstai-iltaisin, sydänkuvioisista nenäliinapakkauksista, realistisuudesta, mutta myös toisinaan niistä optimistisistä, vaaleanpunaisista hattarapilvi- kohtauksista. Elän tätä elämää täysillä, vaikka toisinaan upottaudun täkin alle ja painan pääni tyynyyn. Minä elän sellaisena kuin olen, koska, no - enhän voi muutakaan.
Ja olisin tietenkin voinut aloittaa tämänkin niillä perustiedoilla ”Hei, nimeni on Leanne Wilkin, ammatiltani toimin matkailutoimittajana ja rakastan ruokaa-”, mutta tämä päätyi kohtaan vähemmän kiinnostavat.
Kävellessäni Venetsian sokkeloisilla kujilla kartta väärinpäin kourissa ja ”lievästi” sanottuna eksyksissä, päässäni pyöri jälleen yksi oman elämäni ikuisuuskysymyksistä: rakastaakko vaiko eikö rakastaa? Koko juttuhan oli lähtenyt liikkeelle siitä, kun minulla oli ollut puoli vuotta kestänyt, romanttinen sekä syvä suhde naapurikorttelissa asuvaan mieheen. Niin kauniin kuvainnollisesti kuin voisinkaan sanoa, niin olimme vähän kuin kaksi palapelin palasta, jotka loksahtivat kohdalleen. Suhde oli kuitenkin kariutunut siihen, kun hän oli joutunut työnsä mukana muuttamaan uusille laitumille. Ja toisaalta - olihan minullakin oma työni, mutta silti. En olisi tahtonut päästää irti suhteestamme, koska se oli ihanin koko lyhyessä rakkauselämässäni. Sitä ennen en ollut oikeastaan viitsinyt edes yrittää sitoutua, sillä työni oli toisinaan matkustelua ja elin jossain määrin kirjoittamiselle. Ja kaikille muillekkin pikkuasioille; joogatunneille, ketjusilmukoiden virkkaamiselle (sitä tein aina stressaantuneena ja kun yritin pohtia ratkaisua ongelmiin: kymmenen metriä ketjusilmukoita helpotti kummasti), siivoamiselle..

Pysähdyin ja kaivoin laukusta vihreän välipalaomenani, jota aloin sitten samaan aikaan tyytyväisenä että tyytymättömänä rouskuttamaan. Oli aina hyvä olla varuilta vähän evästä mukana, sillä eihän voinut tietää, jos vaikka sattuisi juuri tällätavoin eksymään Venetsian syrjäisille kujille.
Tuijotin sitten kulmat kurtussa karttaa - yritä nyt ottaa tuollaisesta sekasotkusta selvää. Olin reissannut monissa paikoissa, mutta kertaakaan en ole tuntenut olevani näin eksyksissä. Siis ihan totta, minnepäin minun pitäisi mennä?
”Anteeksi, te taidatte olla eksyksissä”, ääni kuului samassa takaantani. Jähmetyin paikalleni tuijottaen karttaa. ”Minulla olisi ainakin yksi huomioonotettava neuvo teille: kääntäkää kartta toisinpäin, kas näin - löydätte varmasti paremmin perille.” Kartta käsissäni kääntyi oikeinpäin ja seuraavaksi käännyin minä.
Juuri parhaillani yritin olla tukehtumatta omenaan.
”Daniel”, sanoin köhien, sillä omenanpala oli juuttunut kurkkuuni.
”Leanna”, mies matki tyyliäni. Kun olin saanut selätettyä tukehtumiskuoleman, tuijotin suu hämmennyksestä auki edessä seisovaa miestä. Täyteläiset huulet, tummat hiukset ja siisti parransänki, suuret ja ruskeat silmät.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyin silmät suurina.
”Samaa voisi kysyä sinulta, täällä kujilla kun ei aina välttämättä ne rehellisimmät ihmiset liiku.” Daniel irvisti, lisäten samalla perään, ”tietenkin minua ja sinua lukuunottamatta.”Yritin sanoa jotain, mutta tajusin miehen taas kiusaavan minua. Kuten aina ennenkin.
”En ole varma haluanko nähdä sinua.” sanoin napakasti, mutta tiesin valehtelevani Danienille ja etenkin itselleni. Mies kohotti paksuja kulmiaan ja virnisti tuttuun tapaansa. Nipistin huuleni yhteen.
”Olen edelleen pahoillani siitä mitä meille kävi”, mies sanoi vilpittömästi. Nieleskelin sanoja sekä muistojani. Melkein itketti ajatella, miten romanttista meillä oli ollut yhdessä. Ja sekin itketti, että olin näin typerä kun en voinut päästää irti menneestä. ”Mutta antaisit minun nyt esitellä sinulle tätä upeaa Venetsiaa, niin saisit hyvää matskua juttuihisi-” Daniel jatkoi, mutta puhuin päälle:
”Onnistuu se ilman sinuakin.”
”Shh nyt, suo minulle tämä mahdollisuus. Ehkä löydämme toisemme uudelleen, edes ystävinä.” mies sanoi ja painoi sormensa huulilleni. Mieleni teki puraista sitä ja juosta sitten karkuun, mutten kuitenkaan tehnyt sitä. Ehkä minä voisin viettää tämän päivän Danielin kanssa. En vielä tiennyt kuinka pitkäksi aikaa voisin tai joutuisin jäämään, mutta kaipa minä nyt yhden päivän voisin exälleni uhrata. Arvelin sen vain olevan sama asia, kuin suolan heittäminen haavoihin, mutta voisihan sen suolankin ajan myötä pestä pois. Ja ehkä meille tosiaan kävisi niinkuin Daniel oli juuri arvellut: ehkä me löytäisimme toisemme uudelleen, ystävinä. Se olisi oikeastaan ihan hyvä lähtökohta tälle päivälle, joten miksipä ei. Kaipa nyt tämän kerran.
”Hyvä on.” huokaisin ja kohautin olkiani.
”Hienoa”, Daniel hihkaisi leveästi hymyillen. Pyörittelin silmiäni hänen innostuneisuudelleen, mieshän oli aivankuin pikkupoika karkkikaupassa. ”Ensimmäiseksi ajattelin johdattaa sinut - tai oikeastaan meidät - ulos tästä sokkeloiden labyrintistä. Olen jo oppinut tuntemaan paikat.”

***

Siinä ajassa missä Daniel johdatti meidät Pyhän Markuksen aukiolle, olisin minä vain harhaillut päättömästi kaduilla ja ajautunut vain enemmän solmuun. Ei siis ollut valhe, että hän tunsi seudun.
”Mitä sinä oikeastaan teet täällä?” kysyin ja heitin omenankannon lähimpään roskakoriin. Mies naurahti huvittuneesti ja vilkaisi minua. Tunsin olevani vähän typerä, kun en nähtävästi tajunnut jotain ilmiselvää asiaa, joka minun todella kuitenkin olisi pitänyt tietää.
”Ai mitäkö minä teen? Töitä, töitä. Mitäs muutakaan?”
”Ai, tänne sinä sitten muutit..” sanoin hieman hölmistyneesti ja katsoin ympärilleni kun en Danieliakaan enää kehdannut möhläykseni takia katsoa. Hänen kanssaan minun olisi pitänyt olla kaikista luontevimmillani ja oma itseni, mutta ehkäpä ero ja välimatka välissämme oli muuttanut asioita. Eihän mikään ollut enää samalla tapaa kuin viimeksi nähdessämme: silloin me rakastimme toisiamme emmekä olleet Venetsiassa. En edes tahtonut miettiä niitä aikoja nyt, sillä menneiden muisteleminen teki minusta heikon.
”Sinäkin taidat olla töitä tekemässä?” hän kysyi.
Nyökkäsin.

Yhtäkkiä Daniel tarttui kädestäni kiinni ja lähti johdattamaan minua johonkin suuntaan. Katsoin häntä hämmentyneenä, mutten saanut lukuisiin ”Minne oikein menemme?”- kysymyksiini vastausta. Hän vain hymyili itsekseeni ja minun roolini oli selvästi seurata häntä kiltisti perässä. Ja niinhän minä teinkin.
Tajusin vasta sitten, mihin oikein olimme menossa kun saavuimme yhden kanaalin viereen. Se oli oikeastaan ”satama”, sillä siellä oli paljon gondoleja ja niitä kuljettavia gondolieereja. Kaikki olivat miehiä. Daniel ohjasi minut yhteen gondooliin, jonka penkit oli pehmustettu tummanpunaisilla samettikankailla. Istahdin yhdelle sellaiselle ja Daniel vastapäätä minua, jotta veneen tasapaino säilyisi.
”Laula jotain”, esitin toiveeni hymyn kera gondolieerille, jolla oli yllään pellavahousut ja sinivalkoraidallinen t-paita.
”Toiveesi on käskyni”, mies vastasi Italialaisella aksentillaan, samalla kun peruutimme satamakohdasta pois.

***

Olin arvioinut väärin, kun olin ajatellut viettäväni vain yhden päivän Danielin kanssa. Se oli mennyt ihan päin honkia, sillä olimme viettäneet aikaa yhdessä kutakuinkin jokainen päivä. Daniel sytytti inspiraationi uuteen kipinään ja tein paljon muistiinpanoja päivisin, jotka taas iltaisin purkasin tekstiksi. Ja kaikenlisäksi minä oikeastaan tunnuin kehittyvänä kirjoittajana. Löysin uusia näkökulmia paljon enemmän kuin ennen, ja pienimmistäkin asioista sai kirjoitettua jopa pari kappaletta melko mielenkiintoista tekstiä.
Sinäänsähän se oli hullua. Kuinka Daniel sai minut taas elämään. Katselemaan ympärille ja tarttumaan mahdollisuuksiin, jotka tulevat elämässä vastaan ehkä vain kerran. Tämä oli melkein samanlaista kuin seurusteluaikoinamme. Ainut erilaisuus tässä olikin vain se, että emme seurustelleet. Eikä Daniel rakastanut minua.

Istuin ärtyneenä ja onnettomanakin hotellihuoneeni sängynreunalla virkaten vaaleanpunaisesta langasta ketjusilmukoita. Etsin taas vastausta kysymykseeni: ”Miksi?”

Yhtäkkiä Daniel ilmestyi ovensuuhun (olin nähtävästi epähuomiossa jättänyt ulko-oven lukitsematta, mutta mitäs pienistä) ja katsoi virkkaamaani ketjusilmukkaläjää maassa. Hän tuhahti hiljaa, asteli vierelleni ja istahti sängyn reunalle. Tuijotin vain kulmat kurtussa virkkuukoukkuani ja lankaa, joka oli saanut sormeni jo hieman punoittamaan.
”Mikä on pielessä?” Daniel kysyi. Huomasin miehen kohdistavan katseensa minuun, mutten vastannut siihen. Sinnikkäästi tuijotin vaaleanpunaista lankaani.
”Sinä.”
”Mitä olen tehnyt väärin? Kerro, niin korjaan asian.” Daniel pyysi.
Nialaisin ja pureskelin alahuultani. Miksei ketjusilmukat nyt tuonneet rauhoittavaa tunnetta tämän hermostuneisuuden keskelle? Halusin syyttää Danielia tällä hetkellä varmaan syntymästänikin, mutta suurin osa väitteistäni ei ollut edes Danielin syytä. Minua vain harmitti se, että olin menettänyt hänet ja nyt kuin kohtalosta tapasimme taas Italiassa. Ajauduin samaan kierteeseen toivomattani: pidin hänestä yhä - sen olin huomannut -, mutta en voinut saada häntä. Daniel asui Italiassa, minä en. En ainakaan vakituisesti. Hänelle suhteemme oli historiaa, mutta hengasi kanssani silti. Minä tavoittelin kiellettyä hedelmää, mitä ei saanut haukata. Kohta käärme tulisi ja purisi.
”Sen ettet sinä rakasta minua.” Kaduin välittömästi sanojani. Hetken jopa luulin (tai toivoin), että joku muu sanoi ne sijastani. Eihän tuollaista voinut sanoa! Ei! Eihän ketään voinut syyttää kuihtuneista tunteista, vaikka toisaalta tein niin kokoajan.
”Etkö muka lukenut kirjettäni?” Daniel kysyi. Siinä vaiheessa siirsin katseeni mieheen. Hän näytti vilpittömästi hämmästyneeltä. Rykäisin pienesti ja laskin virkkuupuikon syliini.
”Tuota.. Minkä kirjeen?” kysyin hieman varoen ja siirsin hiuksiani korvan taakse.
”Ai, luulin että näkisit sen. Se on parvekkeen pöydällä. Ajattelin, että huomaisit sen, kun viet pyykkejäsi kuivamaan.”
”Odota hetkinen.” pyysin nousten sitten ylös. Katsahdin vielä hieman kummastuneena Danielia, kunnes suuntasin matkani kohti parveketta.

***

Hei Leanne,

Tällä kirjeellä - kuten monilla muillakin asioilla - on kaksi vaihtoehtoa. Sinä voit joko lukea tämän tai jättää lukematta. Toivoin todella, että kallistuisit päätöksessäsi ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä minä tahdon, että sinä luet nämä sanat, mitkä minä olen kirjoittanut sydämelläni.

Olemme olleet jo nyt ihan liian kauan erossa. Oli väärin erota, vaikka olimme kummatkin sitä mieltä ettei kaukosuhde toimisi, ei ainakaan niin pitkällä välimatkalla mikä väliimme tunkeutui. Minä olen Italiassa, koska työni on täällä ja minä rakastan työtäni, mutta se ei ole ainoa asia mitä rakastan. Minä nimittäin rakastan sinua, ja tunnen, että tämä päätös jonka muutama kuukausi sitten teimme, oli väärä. Haluaisin peruuttaa sen, mutta en tiedä miten: olen kahden asian välissä, selkä vasten seinää. Ja sinullakin on oma työsi. Minä tiedän kuinka kovasti sinä rakastat kirjoittamista. En ikinä voisi edes pyytää, että sinun pitäisi luopua siitä. En kykenisi viemään sitä pois sinulta, sillä silloin sinä et olisi onnellinen. Ja sinun hyvinvointisi tekee minutkin onnelliseksi.

Muistan yhä liiankin elävästi kuinka surullinen olit kun näimme viimeisen kerran. Et ehkä usko tätä, mutta minäkin olin. Esitin vain tunteetonta kivinaamaa, koska luulin sen jotenkin helpottavan tätä kaikkea. Mutta eihän se helpottanut, jälleen kerran olin onnistunut valitsemaan väärin. Harhauduin taas väärälle polulle ja heti Italian lentokentälle laskeuduttuani mietin, ”missä minä oikein olen?” En tiennyt sitä, sillä olin hukassa ilman sinua.

Ja et ehkä usko tätäkään, mutta olen miettinyt sinua päivittäin. Mitä sinulle kuuluu? Mitä teet nyt? Miten kirjoitusprosessisi edistyvät, kuinka monta metriä ketjusilmukkaa yöpöytäsi laatikossasi on? Kysymykset pyörivät päässäni päivittäin ja paloin halusta nähdä sinut uudelleen. Halusin vain hypätä ensimmäiseen lentoon ja liitää takaisin luokseni, mutta kuten sanoin; olin selkä vasten seinää. Työni oli täällä ja koska siinä suhteessa olin ja olen yhä pelkuri, en vain voinut jättää kaikkea tänne. Tai se kaikki, mitä minulla täällä oli, oli työni. Se kaikki muu, se kaikki tärkeä, oli siellä, missä sinä olit. Sillä sinä olit se kaikki tärkeä.

Olen monet illat uneksinut siitä, että voisimme olla sylikkäin kirsikankukkapuun alla sen lehdet sulkisivat meidät vaaleanpunaisen pyörteen sisään. Miksi vaaleanpunainen? Koska sen puun lehdet ovat vaaleanpunaiset. Ja etenkin siksi, että sinä virkkaat aina vaaleanpunaisesta langasta. Ja myös siksi, että se on rakkauden väri. Meidän rakkautemme väri.

Olet minun ylijumalani. Sinulle pyhitettyyn temppeliin voisin pyhiinvaeltaa tuhansien kilometrien takaa, sinulle voisin uhrata vaikka oman henkeni. Rakkauteni sinua kohtaan on kuin pauhaava ukkosmyrsky tai tulipalo. Ainut asia tulipalon ja rakkauteni välillä on se, ettei rakkaus tuhoa mitään. Tai ei - kyllä, kyllä se tuhoaa. Se tuhoaa minun sydämeni, jos en saa sinulta vastakaikua tunteisiini.

Ja nyt tapasin sinut uudelleen. Lea, en tahdo olla tunkeileva, mutta mitä muutakaan kuin kohtaloa se voisi oikein olla? Jos sinulla on joku pätevä selitys (en kelpuuta ”sattumaa”), kerro se minulle. Kerro vain, vaikken todennäköisesti usko sinua, sillä olen jääräpää minkä hyvin tiedätkin, sillä sinä tunnet minut paremmin kuin omat taskuni. Toivon seuraavaksi joulu-, syntymäpäivä ja nimipäivälahjakseni sinun rakkauttasi, vaikka tiedän sen olevan vieläkin arvokkaampaa. En toivo mitään muuta sen enempää kuin sitä, että löytäisimme pakokeinon ongelmiin jotka välimme hiersivät auki. Eikä välttämättä pakokeinoa. Uskon vankasti siihen, että voisimme yhdessä löytää ratkaisun. Välimatka välillämme saadaan kyllä kompromissien avulla kutistettua. Me olemme supertiimi. Kaikki se onnistuu varmasti, lupaan sen, jos sinä vain rakastat minua.

Siksipä kysymys kuuluukin: rakastatko sinä?

Nostin katseeni kirjeestä edessä aukeneviin maisemiin. En tiennyt pitikö nyt itkeä vai hymyillä: se oli taas yksi niistä elämäni ristiriitaisuuksista. Aivankuten sekin, että pidin ketsupista mutten tomaatista.
Toisinkuten muut elämäni ristiriidat, tämä ratkesi. Ja hyvin nopeasti, kompromissillä nimittäin. Minä itkin että hymyilin samaan aikaan. Tai en tiennyt oliko se varsinaista itkua, mutta ainakin kyyneleet valuivat poskilleni. En voinut olla onnellisempi. Käteni tärisivät ja taittelin kirjeen takaisin lasiselle pöydälle, ettei se kastuisi kyynelistäni ja muste pyyhkiytyisi pois. Tuosta kirjeestä en kyllä suostuisi luopumaan. Se nimittäin avasi elämälleni uuden suunnan. Toisinkuten lennon reitin näki, tätä reittiä ei nähnyt. Mutta ei se haitannut, sillä minulla oli joku jonka kanssa mennä se reitti läpi.

Nousin ylös ja kävelin tutisevin polvin parvekkeelta pois. Pyyhin kyyneleeni ja kävelin sitten mahdollisimman rauhallisesti makuuhuoneen ovelle. Daniel valpastui heti ajatuksistaan ja kohdisti katseensa minuun. Mikäli yhtään osasin lukea häntä, minusta tuntui että miestä jännitti. Ainakin hitusen. Tosin, sen jälkeen kun on kirjoittanut noin kauniin kirjeen, kyllä minuakin jännittäisi. Varmaan niin paljon, että pyörtyisin, mutta oli ihan hyvä ettei Daniel ollut pyörtynyt. Minulla oli hänelle muutama sananen sanottavana.
Suupieleni kohosivat hymyyn samaan tahtiin kuin Danielin kulmat kysyvästi.
”Rakastan minä.”

”no sä oot semmonen... ihan kiva”

Onko se nyt sitten kiva olla ihan kiva?

Se kommenttihan ihan huokuu välinpitämyyttä. Ihan kiva ei ole mikään kehu, kaikista pahinta on se, jos ainoat kommentit mitä itsestään ihmisenä saa, on se ihan kiva. Sehän on vähän sama kuin sanoisit että ”siedän sinua vain pakolla, mutta mielestäni olet ihan kamala” Ja vaikka kyseisen kommentin perään laittaisi hymiön, ei se siitä tee yhtään sen parempaa. Saako se hymyn huulille, kun kuulee kiva- kehut ja näkee hymynaamat niiden perässä? Sehän on vain epäaitoa ystävällisyyttä. Eikö sellaiset kehut vaan kiellettäisi vaikka laissa? Ei ihmisestä positiivisia adjektiivejä ole nyt niin vaikea keksiä! Ihmisiä kuvaavia sanoja on miljoonittain, onko se siis sula mahdottomuus vaan olla sanomatta ihan kiva? Joillekkin se tosiaan taitaa olla.

Joka tapauksessa nekin kommentit rustataan opon tunneilla lappusiin, kun luokkatovereista pitää kirjottaa jotain hyvää sanottavaa. Eihän se asia siitä mihkään muutu. Mutta tuntuisiko se sitten omalla kohdalla kivalta kun lappu on niitä täynnä? Olet kaikkien ihmisten mielestä vain kiva. Et mukava, et hauska, et nätti tai komea, et älykäs, sanavalmis, rento, auttavainen, hyvä kuuntelija..? Et mitään muuta kuin kiva.

Ja kyllä vain, olen itsekkin syyllistynyt tälläiseen ”kaltoinkohteluun”, vaikka kyseisestä asiasta juuri kirjoitankin. Koska mietin vain typeriä menneisyyksiä ja vetoan jokaisella kerralla siihen mielessäni, kun kirjoitan sen kivan. Minä en tietyissä asioissa osaa päästää irti menneisyydestä, sillä en edes halua yrittää. Kun johonkin ihmiseen menee välit, ei välttämättä halua enää korjata niitä. Omallakin kohdallani on ehkä joskus käynyt niin. Olen pahoillani, sillä en osaa muuttaa käsitystäni enää, vaikka ihminen todella olisi parantanut tapansa.
Mutta en usko olevani ainoa, joten en ryve itsesäälissä tai missään muussakaan astetta voivottelevammassa tunteessa. Elän sen asian kanssa, sillä en ole riippuvainen kenestäkään.

Ehkä yritän silti vain valaista asiaa muiden silmille, omista vääryyksistäni huolimatta. Ei tämä maailmaa paranna, ei todellakaan, mutta tulipahan sanottua silti.

elämää

reissaan yksin tätä elämää
tomuinen asfalttitie ystäväni
jalkani sivelevät sen tummaa pintaa
kengänpohjat huutavat tyhjyyttä
mutta jatkan matkaa silti

mitä enemmän kilometrejä väliimme mahtuu
sitä kovempaa ikäväni huutaa
mutta sitä onnellisempi sinä olet
ja vaikka se kirvelee
ja vaikka jalkani ovat maitohapoilla
jatkan matkaani silti

kirjoitin rakkauskirjeet pöytälaatikkoon odottamaan
siksi että se joku löytäisi ne
mutta ne ovat siellä aivan yksin
sillä minun matkani jatkuu eteenpäin
ja minusta se on hauskaa:
päättää kääntykö oikealle vai vasemmalle
vaiko kiertää silmät kiinni ympyrää
ja kääntyy sattumanvaraiseen suuntaan
se on elämää
kun ei tiedä minne menee
mutta menee silti

odotan sinua

minulle sanottiin
että kun päästän sinut menemään
vasta silloin minä rakastan sinua.
kun otteeni lipeää,
minä välitän.
se ei ole logiikkaa
eikä se ole tarkoitus
se ei ole käsky, vaan kehotus
mutta minä en aijo totella sitä
koska minä en tahdo

sillä minäkin olen vain yksi ihminen
hauras kuin paperia
joten minä muserrun, kun minut tallataan
vajoan, kun minut upotetaan
eikä minulla ole silloin voimaa
koska joku toinen
on minua paljon vahvempi
ja se on totuus

minä voin olla sinulle mitä ikinä tahdot
voin olla sinun päivänsäteesi
tai sureva sateesi
voin olla kaikki se mitä tarvitset
mutta en tahdo luopua
koska olen itsekäs
ja minä tiedän sen
sillä sekin on totuus

minä odotan
että muut tajuavat totuuteni oikeiksi
ja väärät logiikat puretaan
minä odotan
että sinä rakastat minua samalla tapaa
kuin minäkin rakastan sinua
niinkuin kasvit tarvitsevat vettä
ihmiset happea
kuu aurinkoa
sairaat lääkkeitä
minä odotan
että olemme riippuvaisia toisistamme
ja minä odotan
että voimme langeta toistemme syleilyyn

minä odotan kyllä

kysymykset jotka etsivät vastauksia

Kylmät vesipisarat kiemurtelivat pitkin paljasta kehoani. Jynssäsin vaaleanpunaisella sydänpesusienellä likaisia käsiäni, puhaltelin märkiä hiussortuvia pois silmieni edestä. Vaihtelin painoa hiukan poissaolevana ja hermostuneena jalalta toiselle.
Silmänympärykset punoittivat hieman itkun jäljiltä ja nenästä valui törkeästi räkää. Tuntui siltä kuin pesusieni kädessäni olisi painanut ainakin tuhat kiloa ja olisin vain tahtonut rojahtaa maahan makaamaan, välittämättä enää mistään. Tuntui siltä kuin sydän olisi ollut repeämäisillään moneksi pieneksi osaksi, ellei sitten ollutkin jo. Masensi.

Rileyn hautajaiset olivat tänään. Ehdimme tuntea kaksi vuotta ja puolet ehdimme siitä seurustella. Meillä oli älyttömästi ihania hetkiä, vaikka tietenkin huonompiakin mahtui mukaan. Hän kuitenkin rakasti minua niin aidosti.. Riley sai minut tuntemaan itseni kauniiksi. En ehkä ollut langanlaiha tai sirokasvoinen, mutta omalla tavallani olin kaunis. Ja ei, en minä mitenkään lihavakaan ollut, mutta silti minulla oli aina ollut ongelmia kehoni kanssa. Sain aina kamppailla liiallisen itsekriittisyyden kanssa.
Ja nyt kun Riley Weineriä, rakasta poikaystävääni, ei ollut enää minua pelotti. Minne tummiin vesiin minä joutuisin sukeltamaan? Se, johon olin perustanut luottamukseni ja syvän rakkauteni oli nyt poissa. Ketä minä nyt rakastaisin? Ketä halaisin ja kenelle purkaisin suurimmatkin murheeni?

Sammutin suihkun ja kiedoin pehmoisen pyyhkeen ympärilleni. Astelin paljain varpain pois pesuhuoneesta ja tunsin, kuinka kylmätväreet valtasivat ihoni. Vaeltelin pienessä asunnossani päämäärättä ja havahduin lopulta sumuisista ajatuksistani puhelimen tervävään pirinään.
Nappasin sen olohuoneen sotkuiselta pöydältä ja hakkasin etusormellani painiketta, kosketuksessa oli taas jotain häikkää, mutta en tietenkään laiskana ihmisenä ollut jaksanut viedä sitä korjaamoon.
”Haloo?” sanoin lopulta siihen vähän hölmistyneen kuuloisena.
”Janet?”
”No mitä, mä olen tässä?” ärähdin puhelimeen, jonka toisesta päästä kuului ystäväni Lillyn heleä ääni.
”Me tullaan hakemaan sut viidentoista minuutin kuluttua. Katso että olet sillon valmis, okei?” ystäväni sanoi ja nyökkäsin, mutta tajusin ettei hän nähnyt sitä. Siispä mutisin jotain myöntävää ja sammutin puhelun, viskaten sitten luurin takaisin lehtien ja tyhjien kaakaomukien vuoraamalle pöydälle.

Tallustin makuuhuoneeseen ja tuijotin petaamatonta sänkyä. Nykyään nukuin siinä yksin, unikaverini uinaili jossain hattarapilvien päällä ja antoi niiden kuljettaa itseään minne ikinä halusivatkaan. Ja emme me Rileyn kanssa silloinkaan, kun hän vielä eli, nukkuneet yhdessä. Rileyllä oli kiireinen työ, jossa hän joutui olemaan joskus myös öitä sekä toisinaan hän joutui myös matkustelemaan työnsä puolesta. Olihan se vähän harmi, mutta samalla minäkin olin saanut aina vähän omaa aikaa. Ja sitäpaitsi, suhteemme oli toiminut mainiosti emmekä olisi voineet rakastaa toisiamme enempää.
”Viisitoista minuuttia..” muistutin itseäni.

Laittautumiseni kesti miltei luvattoman vähän. Eniten aikaa meni varmaan punaisten ja paksujen hiusteni kuivattamiseen. Meikin jätin suosiolla pois, mitä nyt muutaman virheen korjasin. Olisi ihan turhaa laittaa montaa, paksua pakkelikerrosta, sillä itkisin ne kuitenkin pois.
Vedin mustan mekon ylleni ja työnsin jalkani mustiin korkokenkiin. Valmis. Kaksi ja puoli minuuttiakin jäi ylimääräistä aikaa, ansaitsisin selvästi jonkun palkinnon ylivoimaisen hyvästä suoristuksestani.
Tuijotin itseäni kokovartalopeilistä ilmekkään värähtämättä. Hautajaiset olivat minulle kova paikka. Tiesin Rileyn olevan kuollut, mutta jollain tapaa en tahtonut vieläkään hyväksyä sitä. Miksi muka juuri hän? Rileyllä oli ollut kaikki asiat hyvin: tyttöystävä, työpaikka ja hyvät välit muihin läheisiinsä. Riley oli ollut viaton; miksi hänen siis oli pitänyt kuolla?
Riley oli kuollut onnettomuudessa, joka ei ollut kenenkään tarkoituksella aiheuttama. Kuka hänen kuolemasta siis sai mielihyvää? Jumalako? Enpä tiedä.

Otin käsiini vielä mustan kirjekuorilaukun, tungin sinne vähän rahaa, kolme pientä nenäliinapakettia, kotini avaimet sekä puhelimen. Sen jälkeen sammutin kaikki valot, joten siten asuntoni jäi pilkkopimeäksi.
Astuin rappukäytävään ja työnsin asuntoni oven kiinni, jonka jälkeen laskeuduin yhden kerroksen verran kierreportaita alas.

Pihalla tummansinisen auton ovi tyrkättiin auki. Lilly oli autonratissa ja pelkääjänpaikka kutsui minua luoksensa.
”Olet kaunis.” Lilly sanoi hymyillen mahdollisimman lempeästi, kun vedin oven perässäni kiinni ja lukitsin turvavyön paikoilleen.
”Kiitos. Niin sinäkin.” vastasin hiljaa melko tasaisella äänensävyllä, sanojani kuitenkin tarkoittaen. Tuijotin etuikkunasta ulos ja kuulin kuinka Lilly starttasi, ja samantien olimmekin jo matkalla kohti kirkkoa.

***

Rileyllä oli todella ollut paljon kavereita, sillä kirkko oli miltei seiniään myöten täynnä. Oli sukulaiset, perheenjäsenet, ystävät, työkaverit, naapurit ja kaikki. Tuttujen tutut ja mummon ystävärättären serkkukin oli varmaan tullut suremaan vaan muodon vuoksi. No, mikä minulla oli sitä vastaan laittaa. En tuntenut puoliakaan täältä, mutta ihan hyvä tietää, että Rileyllä oli ollut paljon välittäviä ihmisiä ympärillään.

”Me kaipaamme sinua, Riley.” nyt entisen poikaystäväni isä sanoi ja laski ruusukimpun valkoisen, melko koristeellisen arkun päälle. Tuijotin arkkua ja siihen laskeutuvia, värikkäitä kukkakimppuja. Riley todella makasi tuon puisen arkun sisällä. Hetken jo punnitsin ajatusta siitä, että olisin juossut arkun luokse ja avannut sen, ihan vain nähdäkseni hänet.
Mutta en minä voinut. Ja toisaalta -, en halunnutkaan. Hän oli eloton, kalpea ja kylmä. Se ei ollut todellinen Riley. Minun tuntemani Riley Weiner oli hymyilevä, määrätietoinen ja huumorintajuinen nuori mies. Oli väärin, että hän vain makasi kalpeana kuin haamu, kylmänä kuin jää eikä hengittänyt. Oli hitto soikoon väärin, että hänen hyvä elämänsä oli riistetty!

Kun Rileyn perhe poistui itkien arkun luonta, meinasin nousta mutta en tehnytkään sitä. Minua ennen ehti joku kiharahiuksinen blondi, jota en tuntenut. Ehkä hän oli Rileyn serkku. Loin pikaisen katseen vieressäni istuvaan Lillyyn ja hän näytti aivan yhtä tietämättömältä kuin minäkin.
”Lepää rauhassa, rakas Riley.” nainen sanoi ja laski viimeisen päälle huolitellun kukkakimpun arkun päälle. Sitten hän kääntyi suruväkeä päin. ”Haluaisin sanoa, että me todella rakastimme Rileyn kanssa toisiamme. Hän oli minun elämäni, tai ainakin hyvin hyvin suuri osa sitä.” nainen selitti.

Siinä vaiheessa ihmisten mielitilat jakautuivat karkeasti kahteen. Oli niitä, jotka nyyhkyttivät kostettavalle puheelle. Ja sitten olivat ne, jotka tuijottivat suu auki arkun vieressä seisovaa naista.
Kuuluin jälkinmäiseen. Samoin Lilly. Ja Rileyn perhe.
”Mitä..?” henkäisin. Katsahdin oikealle puolelle, sillä puolella vieressäni istui Rileyn äiti. Hän katsoi minua ja melkein saatoin kuulla tänne asti, kuinka hänen sydämensä pamppaili hämmentyneesti.
”Kuka tuo on ja mitä ihmettä tuo selittää?” sihahdin ja vilkuilin blondia. Rileyn äiti pudisti päätään.

Siinä vaiheessa minä nousin ylös. Tepastelin arkun toiselle puolelle ja tuijotin vihanliekit silmissäni palaen naista.
”Saanen kysyä, kuka sinä oikein luulet olevasi?” kysyin kovaan ääneen ja tunsin itseni niin itsevarmaksi, kuin vain kumppanin kuoleman jälkeen voisi tunteakkaan.
”Rebecca Bomer, Rileyn naisystävä. Entä itse?” Rebeccaksi esittäytynyt nainen sanoi ja hymyili kysyvään sävyyn.
Pala nousi kurkkuuni. Minusta tuntui siltä, että olisin tahtonut riisua kahdeksan sentin korkokengän jalastani ja viskata sen suoraan Rebeccaa lärviin.
”Tämän on oltava joku erehdys. Sinä et voi olla Rileyn naisystävä koska-”
”Mitenniin en muka voisi olla?” hän henkäisi ja niinsanottu yleisö seurasi yllättävää draamahetkeä yllättyneinä. Niiskutuskin oli lakannut, ainakin hetkeksi.
”Koska minä olen!” huudahdin ehkä vähän liian kovaan sävyyn, mikä ei välttämättä sopinut herkkään hautaushetkeen.

Samassa tein jotain harkitsematonta, mikä olisi kannattanut jättää ehkä väliin. Repäisin arkun kannen auki ja viimeistään siinä vaiheessa penkkiriveiltä kuului ällistyneitä henkäyksiä ja pyörtyvien mummojen kiljuntaa.
”Sinä julma petturi!” kiljuin arkussa makaavalle Rileylle ja heitin kukkakimpun hänen naamaansa. Sivusilmällä näin kuinka Rebeccankin oli vaikea hetkittäin pysyä korkeilla koroillaan pystyssä. ”Kaikki se, mitä rakastin olikin valhetta! Kaikki se, mihin luotin, olikin täyttä potaskaa! Olisitpa sinä elossa niin voisin mojauttaa sinua niin kovaa, että näkisit tähtiä koko loppuelämäsi!” karjuin kyyneleiden kihotessa silmiini.
Lilly juoksi luokseni ja tarttui minua tiukasti käsivarresta.
”Janet.. Tule!” Lilly käski napakasti. Minä kyyristyin noukkimaan kukkia maasta ja tulitin niillä kuollutta Rileytä, aivankuin ne olisivat olleet kiiltäviä luoteja.

***

Seremonia kai suoritettiin loppuun ”pienestä” välikohtauksesta huolimatta. Minä en siellä ollut, en. Istuin kirkon kivisillä portailla Lilly vieressäni. Jalkoja hiertävät kengät olin viskannut ajat sitten kuuseen ja itkin varmaan vuolaammin kuin kerrankaan Rileyn kuoleman jälkeen.
”Hän petti.. Petti minua sen sian kanssa.” ärisin ja pyyhi poskiani, mikä osottautui kuitenkin ihan turhaksi. Olin kyllä ollut siinä oikeassa, että meikkiä ei ollut kannattanut laittaa.
”Kaikista pahinta on, että en voi kysyä Rileyltä miksi! Miksi hän muka petti minua? Vai onko se Rebecca keksinyt kaiken päästään? Riley ei koskaan vaikuttanut siltä, että hän olisi edes harkinnut pettämistäni.” sähisin ja vilkuilin toivottomasti Lillyä. Tunsin itseni pieneksi linnunpoikaseksi, joka yritti lentää mutta mätkähtikin vain kovaan maahan.
Ja todellisuuteen.
”Tämä ei välttämättä helpota oloasi, mutta.. Rebeccahan on yhtä lailla petetty kuin sinäkin.” Lilly sanoi hiljaa ja tuijotti eteensä. Nieleskelin palaa kurkustani.

Kuulin kuinka kirkon ovi avautui. Rebecca istahti viereeni ja pyyhki varovasti vaaleita poskiaan.
”Kertoiko..” nieleskelin, ”kertoiko Riley koskaan minusta?”
Jos Riley ei olisi kertonut, hän olisi ollut kamalampi petturi kuin koskaan olisin osannut kuvitella. Tosin, joka tapauksessa hän olisi ollut petturi ja suunnaton idioo'tti, mutta jos hän olisi pyörittänyt myös Rebeccaa..
”Ei, ei se kertonut. Mä vannon sen, Riley ei koskaan puhunut susta. Mulla ei ollut mitään hajua, että se pyöritti toistakin naista.” Rebecca vastasi hiljaa. Minun oli pakko myöntää, että hän kuulosti melko vilpittömältä.
”En ymmärrä.. En olisi koskaan uskonut Rileystä sellaista..” mutisin hiljaa ja hautasin kasvoni kämmeniini.
”En minäkään.”

Olikohan meissä kummasakin jotain vikaa? Siis minussa ja Rebeccassa. En oikeasti osaa sanoa, olen enemmän hukassa kuin koskaan. Minua surettaa Rileyn poistuminen elämästäni, mutta nyt kun tämä uusi näkökulma astui esiin.. Jos Riley eläisi vielä, taitaisin potkia hänet ihan omin käsin pois elämästäni.
Ehkä tilanne tulisi selviämään. Nyt olin ihan liian masentunut ja heikko miettimään mitään sellaista. Mielessäni pyöri miljoonia kysymyksiä..
Kysymyksiä, joihin en välttämättä saisi ikinä vastauksia.

on aika sulkea silmät

askel askeleelta
astumme kauemmas rakkaudesta
pelkään että mikään ei riitä
kun kaikki muuttuu

hyräilen hiljaa kehtolauluani ja odotan
että tämä pahuus on ohi
suljen silmäni ja työnnän pelon pois minusta
kerään heikkouteni rippeet
ja pakenen peiton alle
tätä pahaa maailmaa

toiveissani tämä ihmisen sorto
toista ihmistä vastaan
ei ole alkanutkaan
ei ole sitä hetkeä kun oma isä tai veli tai äiti
kääntää sinulle selkänsä
ja hetkessä hän onkin sinun vihollisesi
eikä ole varsinkaan sitä hetkeä
kun odotat maailman tuhoutuvan

kääriydyn siipieni suojaan

Nojasin suureen tammeen takanani, harmaanusvaisen hautausmaan oikeassa nurkassa. Koko kauneus levittyi suoraan silmieni edessä, tai oikeastaan alapuolella. Hautausmaa oli pystytetty muinoin kukkulan rinteelle ja minä olin korkeimmassa kohtaa tammeni kanssa. Näin kaikki kauniit, yliampuvat ja koristeilta riisutut ristit, jotka kätkivät sisäänsä sielun.
”Sata, satayksi, satakaksi..” laskin hiljaa, kierittäen etusormeni ympärille yhtä pellavaista hiuskiehkuraa. Ei siis mikään suuri eikä hulppea hautausmaa. Kaikki tavallisia kaduntallaajia, ei suuria nimiä tai legendoja, analysoin mielessäni. Sopi ihan hyvin levähdyspaikakseni.
Vaikka - jos nyt tarkkoja ollaan, niin en pysähtynytkään kuin levähdyspaikoille. Tämä oli yksi mitätön paikka muiden joukossa, joka olisi kohta historiaa ja sellaista, mitä en jäisi kaipaamaan. Oli varmaa, etten huomenna enää edes muistaisi tätä komeaa ja iäkästä tammea tai sen maasta kimpoilevia juuria, tai ristimerta joka kellui edessäni.

Huomenna minä en muistaisi tästä päivästä mitään ja se oli totta. Tänään en muistanut eilisestä mitään, kuten en muistakaan edellispäivistä. Ehkä jonkun muun sijassa se olisi ollut kirous tai pätevä syy heittäytyä kalliolta alas, mutta minä itseasiassa pidin siitä. Se teki elämäni helpoksi.

Olin sellainen sielu, joka eli yksin. Erakko. Minä olin myös sydämetön ja vailla sielua, jota en edes tarvinut. Olin melkeinpä vertauskuva. Kokeilin siipiäni maailmalla ja istahdin hetkeksi lepäämään ja muistelemaan päivän tapahtumia, jotka vielä pienen petollisen hetken muistaisin.
Kaikkien ”vajauksieni” takia pidin itsestäni. Minuahan ei voinut satuttaa. En ollut riippuvainen mistään, mikä olisi pitänyt minut hengissä. Minussa ei ollut mitään, mikä tappaisi minut. Eikä minussa ollut mitään, mikä ehkä joskus voisi jäädä minusta jäljelle. Sillä eihän minua edes ollut.
Nauroin makeasti ajatukselle. Se oli jollain tapaa erittäin huvittava, suorastaan hassu. Suonissani ei kuohunut veri, joten en voisi menehtyä verenhukkaan. Sydämeni ei voisi koskaan pysähtyä, koska sitä ei ollut. Joten siksi saatoin sanoa itseäni sydämettömäksi - kirjaimellisesti. Tosin, jos minulla olisikin ollut sydän, se olisi ollut betoninen kivi, jolla oli ympärillään jäinen lahjapaperi. Se ”suojakilpi”, jolla estin jonkun muun satuttamasta minua. En muutenkaan pitänyt ihmisistä eikä kukaan tiennyt minusta, joten kuka minua satuttaisi?
Minun ei tarvinut myöskään hautautua hyviin tai huonoihin muistoihin, koska niitä ei ollut. Minulla ei ollut ketään eikä mitään, mitä olisin voinut jollain tapaa kaivata.
 
Sivelin mustaa, pitkää sulkaa kädessäni. Se olisi kaunis kynä, jos olisi mustetta. Eipä ollut, mutta eihän minulla ollut mitään kirjoitettavaakaan. Miksi kirjoittaisin, jos kukaan ei lue sitä?
Tulkitsin ajatuksiani hyvin. Olin jo aikaa sitten huomannut kyseenalaistavani kaiken. Miksi tekisin sitä, kun kukaan muu ei reagoi? Miksi tekisin mitään hienoa, jos en huomenna enää muistaisi sitä? Ja sitä rataa. Minulla ei ollut sitä kivistä sydäntä, jota hetki sitten ajattelin. Minä olin se kivi. Kun minä elin.. Se oli elinehtoni. Periaatteessa. Kuulostaa typerältä, mutta niinhän se vain on. Koska minulla ei ole mitään tuhottavaa (tai tuhoutuvaa), elämäni riippuu vain siitä, että elän sitä. Sellaisena kuin se olikin ja sellaisena kuin olin. Ei ollut mitään muutettavaa, koska en tahtonut minkään muuttuvan.
Ja miksi olin tälläinen? Enpä tiedä.

pisarat lehdillään

Salamat nuolevat taivasta. Taivas muuttuu meidät peittäväksi rumpukalvoksi ja joku, ylempien ilmojen herra, soittaa sitä. Tunteella. Pihamaan kasvit jatkavat äänetöntä avunpyyntöään, joihin ei ole edellispäivien ukkoskuuroista huolimatta vastattu. Puiden maahan laskemat, kellertävät lehdet käpristelevät huutaen, vaikka ovat jo kuolleet. Nurmikko kuivaa ja missä tahansa oletkin, olo on kuin kuivassa erämaassa; nihkeä ja epämukava. Ei kuten saunassa, sillä siellä lämpö on pehmoista ja syleilevää. Nyt tuskanhiki kohoaa otsalleni, vaikka vain kurottuisin ottamaan kaukosäätimen pöydältä.

Sitten se tuli. Pisarat aloittivat matkansa varoen, mutta huomatessaan maassa odottavan vain lempeä nurmikko, kiihtyvyys senkuin kasvoi. Ne suorastaan kilpailivat siitä, kuka tavoittaa pinnan ensimmäisenä. Yksi kerrallaan, toisensa jälkeen ne liittyivät kuoroonsa. Ääni on pehmeä ja kaunis, sitä rytmittää toiset pisarat jotka rummuttavat talojemme kattopeltejä. Helpotus.

Astun ulos raikkauteen ja katson ympärilleni. Puut kumartavat edessäni taivasta, kiittäen sadetta joka toi kauan toivotun armahduksen. Korviini tunkeutuu lintujen viserrystä, mutta hajuja en tunnista, ne eivät yltä nenääni asti. Näen vain ympärilläni kastuneen asfaltin ja kuinka lehti painuu alistuneesti maata kohti, kun kimmeltävä vesipisara liukuu sitä pitkin tippuen lopulta maahan.

sellainen tai tälläinen, vaiko sittenkään?

Olen surullinen, voidakseni taas muuttua iloiseksi
Laskeudun alas noustakseni ylös
Itken pyyhkiäkseni kyyneleet

Olen niin paljon kaikkea, vai olenko sittenkään? Sanon, etten ole sellainen tai tälläinen, mutta minkälainen minä sitten olen? Voin sanoa olevani vaatimaton, mutta toisinaan, saatan piiloviestittää kaverilleni jollain tapaa olevani ylpeä jostain saavutuksestani. En sano sitä suoraan, koska en ole ylimielinen. Tai en ainakaan tahdo olla. Saatan sanoa olevani ruma päästä varpaisiin, vaikka todellisuudessa minusta löytyy jotain kaunista. Silmäni; tummanruskeat, syvät silmät. Ne ovat kauniit, pidän erityisesti niiden väristä.
 
Minulla on yksinkertainen tehtävä. Piirrä paperille pallo ja halkaise se kahtia viivalla, tai edes kuvittele se. Kumpi on pallon parempi puoli? Millainen pallo on?
Se on yksinkertainen ja tasainen. Sellainen minä taidan olla. En ole mitään kokonaan, mutta sopivasti. Olen iloinen, mutta olen myös surullinen. Haluan olla optimisti, mutta vaivun joskus pessimistisyyteen. Kuuntelen, vaikka pidän puhumisesta. Huudan, vaikka kuuntelisin mieluummin hiljaisuutta. Laulan, vaikka soittaisin mieluummin. Etsin itseäni, vaikken vielä löydäkkään. Mielestäni huonoja vertauskuvia, mutta julkaisen silti.

Ymmärrättekö?

tunnen rauhan

Laskeudun kauniisti kirkkaan veden syleilyyn.

Se tekee minusta onnellisen. Annan veden vallata korvani ja kaikki muu, mitä ympärillä tapahtuu, katoaa. Puhe tuntuu lentävän jostain kaukomailta, mutta se ei haittaa. Se muuttuu vain vaatimattomaksi surinaksi ympärilläni, sanat sekoittuvat keskenään menettäen merkityksensä, joka niillä ehkä joskus on ollut.

Tunnen rauhan vihdoinkin, edes sen hetken.


Kerään ajatuksiani, vaikka kuitenkin niitä lakaisen pois. Arkistoin vain tärkeimmät ja annan muiden lähteä. En tarvitse niitä, niinkuin ei kukaan muukaan tarvitse.


Ystäväni tarttuu minua kädestä ja kellumme yhdessä. Aallot heittelvät meitä kevyesti kuin palloja suunnasta toiseen, se on kuin kehto mitä kevyin sormin keinutetaan. Se vain on niin iso kehto, että kaikki ihmiset mahtuisivat uinumaan sinne.


Olemme kuin kuolevaisia, vaikka todellisuudessa olemme elämämme vireessä. Olemme nupustaan puhjennut kukka, olemme kuin vastaleivottu leipä.
Emme todellakaan ole kuolevaisia. Olemme seikkailunjanoisia, joiden silmissä tämä maailma aukenee suurena ja kimmeltävänä.

Olemme valmiita.

kiiltokuvamaailma

minä suutelen niinkuin rakastaisit
niinkuin antautuisit omakseni 

vain huijataksemme rakkautta kunnolla
muovaat tätä kiiltokuvamaailmaamme
jonka prinssi sinä olet
koska sinut pakotettiin.
mutta minä rakastan olla
prinsessasi
vaikken oikeasti
omista sinusta palaakaan.

ja vaikka istuisin vieressäsi
olen tomukasa silmissäsi
ei, en ole edes tomukasa
olen läpinäkyvä 
en voisi olla sinulla ilmaa vaikka haluaisin
sillä silloin sinä tarvitsisit minua
elääksesi
ja se on väärä vastaus.

aina katselen sinua nurkan takaa
ja odotan haikeasti sitä
että tämä kiiltokuvamaailma
revittäisiin.

mieluummin minä tuhoutuisin
kuin odottaisin tavoittamattoman katseesi saavutusta
sillä se on mahdotonta.

mutta tiedätkö mitä?
minä
rakastan
sinua..

ahneuden perikuva

olen kuin diktaattori konsanaan

leikin ahnaasti mielesi syvimmillä sopukoilla
tietämättä kuitenkaan mitä siellä liikkuu
 
nauran ilkeästi kuin noita-akka konsanaan
röhisen ja hirnun niin
että voisin tikahtua omaan räkääni

olet hassu

voisin hilpata hiuksiasi iltaan
mutta ei kiinnosta-
tylsää
voisin sensijaan suudella korvalehtiäsi
ja katsella silmiäsi
joiden väri on imetty pois

istun syliisi kepeästi kuin höyhen
ja annan sinun leikkiä elävää kuollutta
hymyilen viekkaasti välittämättä kuitenkaan

sinä olet vain omahyväinen olio
joka seisoo ahneuden perikuvan edessä

kukkaistyttö ilman kukkia

maalasin kynteni fuksialla, mutta väri ei tarttunut.

keräsin kukkia, mutta niistä ei muodostunut kimppua.

kirjoitin sanoja joita ei oikeasti ollut.

esitin katsovani, mutta katsoinkin vain läpi.

pidin kiinni katoavasta.

uskoin parempaan huomiseen jota ei oikeasti ollut.

mietin menneisyyttä mitä ei voinut saada takaisin.

uskottelin olevani hyvä näin, vaikka en ollut.

elin tätä elämää vaikka se nieli minut.