Salamat nuolevat taivasta. Taivas muuttuu meidät peittäväksi rumpukalvoksi ja joku, ylempien ilmojen herra, soittaa sitä. Tunteella. Pihamaan kasvit jatkavat äänetöntä avunpyyntöään, joihin ei ole edellispäivien ukkoskuuroista huolimatta vastattu. Puiden maahan laskemat, kellertävät lehdet käpristelevät huutaen, vaikka ovat jo kuolleet. Nurmikko kuivaa ja missä tahansa oletkin, olo on kuin kuivassa erämaassa; nihkeä ja epämukava. Ei kuten saunassa, sillä siellä lämpö on pehmoista ja syleilevää. Nyt tuskanhiki kohoaa otsalleni, vaikka vain kurottuisin ottamaan kaukosäätimen pöydältä.
Sitten se tuli. Pisarat aloittivat matkansa varoen, mutta huomatessaan maassa odottavan vain lempeä nurmikko, kiihtyvyys senkuin kasvoi. Ne suorastaan kilpailivat siitä, kuka tavoittaa pinnan ensimmäisenä. Yksi kerrallaan, toisensa jälkeen ne liittyivät kuoroonsa. Ääni on pehmeä ja kaunis, sitä rytmittää toiset pisarat jotka rummuttavat talojemme kattopeltejä. Helpotus.
Astun ulos raikkauteen ja katson ympärilleni. Puut kumartavat edessäni taivasta, kiittäen sadetta joka toi kauan toivotun armahduksen. Korviini tunkeutuu lintujen viserrystä, mutta hajuja en tunnista, ne eivät yltä nenääni asti. Näen vain ympärilläni kastuneen asfaltin ja kuinka lehti painuu alistuneesti maata kohti, kun kimmeltävä vesipisara liukuu sitä pitkin tippuen lopulta maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti