tunnen rauhan

Laskeudun kauniisti kirkkaan veden syleilyyn.

Se tekee minusta onnellisen. Annan veden vallata korvani ja kaikki muu, mitä ympärillä tapahtuu, katoaa. Puhe tuntuu lentävän jostain kaukomailta, mutta se ei haittaa. Se muuttuu vain vaatimattomaksi surinaksi ympärilläni, sanat sekoittuvat keskenään menettäen merkityksensä, joka niillä ehkä joskus on ollut.

Tunnen rauhan vihdoinkin, edes sen hetken.


Kerään ajatuksiani, vaikka kuitenkin niitä lakaisen pois. Arkistoin vain tärkeimmät ja annan muiden lähteä. En tarvitse niitä, niinkuin ei kukaan muukaan tarvitse.


Ystäväni tarttuu minua kädestä ja kellumme yhdessä. Aallot heittelvät meitä kevyesti kuin palloja suunnasta toiseen, se on kuin kehto mitä kevyin sormin keinutetaan. Se vain on niin iso kehto, että kaikki ihmiset mahtuisivat uinumaan sinne.


Olemme kuin kuolevaisia, vaikka todellisuudessa olemme elämämme vireessä. Olemme nupustaan puhjennut kukka, olemme kuin vastaleivottu leipä.
Emme todellakaan ole kuolevaisia. Olemme seikkailunjanoisia, joiden silmissä tämä maailma aukenee suurena ja kimmeltävänä.

Olemme valmiita.