torstai 31. heinäkuuta 2014

kääriydyn siipieni suojaan

Nojasin suureen tammeen takanani, harmaanusvaisen hautausmaan oikeassa nurkassa. Koko kauneus levittyi suoraan silmieni edessä, tai oikeastaan alapuolella. Hautausmaa oli pystytetty muinoin kukkulan rinteelle ja minä olin korkeimmassa kohtaa tammeni kanssa. Näin kaikki kauniit, yliampuvat ja koristeilta riisutut ristit, jotka kätkivät sisäänsä sielun.
”Sata, satayksi, satakaksi..” laskin hiljaa, kierittäen etusormeni ympärille yhtä pellavaista hiuskiehkuraa. Ei siis mikään suuri eikä hulppea hautausmaa. Kaikki tavallisia kaduntallaajia, ei suuria nimiä tai legendoja, analysoin mielessäni. Sopi ihan hyvin levähdyspaikakseni.
Vaikka - jos nyt tarkkoja ollaan, niin en pysähtynytkään kuin levähdyspaikoille. Tämä oli yksi mitätön paikka muiden joukossa, joka olisi kohta historiaa ja sellaista, mitä en jäisi kaipaamaan. Oli varmaa, etten huomenna enää edes muistaisi tätä komeaa ja iäkästä tammea tai sen maasta kimpoilevia juuria, tai ristimerta joka kellui edessäni.

Huomenna minä en muistaisi tästä päivästä mitään ja se oli totta. Tänään en muistanut eilisestä mitään, kuten en muistakaan edellispäivistä. Ehkä jonkun muun sijassa se olisi ollut kirous tai pätevä syy heittäytyä kalliolta alas, mutta minä itseasiassa pidin siitä. Se teki elämäni helpoksi.

Olin sellainen sielu, joka eli yksin. Erakko. Minä olin myös sydämetön ja vailla sielua, jota en edes tarvinut. Olin melkeinpä vertauskuva. Kokeilin siipiäni maailmalla ja istahdin hetkeksi lepäämään ja muistelemaan päivän tapahtumia, jotka vielä pienen petollisen hetken muistaisin.
Kaikkien
vajauksienitakia pidin itsestäni. Minuahan ei voinut satuttaa. En ollut riippuvainen mistään, mikä olisi pitänyt minut hengissä. Minussa ei ollut mitään, mikä tappaisi minut. Eikä minussa ollut mitään, mikä ehkä joskus voisi jäädä minusta jäljelle. Sillä eihän minua edes ollut.
Nauroin makeasti ajatukselle. Se oli jollain tapaa erittäin huvittava, suorastaan hassu. Suonissani ei kuohunut veri, joten en voisi menehtyä verenhukkaan. Sydämeni ei voisi koskaan pysähtyä, koska sitä ei ollut. Joten siksi saatoin sanoa itseäni sydämettömäksi - kirjaimellisesti. Tosin, jos minulla olisikin ollut sydän, se olisi ollut betoninen kivi, jolla oli ympärillään jäinen lahjapaperi. Se suojakilpi”, jolla estin jonkun muun satuttamasta minua. En muutenkaan pitänyt ihmisistä eikä kukaan tiennyt minusta, joten kuka minua satuttaisi?
Minun ei tarvinut myöskään hautautua hyviin tai huonoihin muistoihin, koska niitä ei ollut. Minulla ei ollut ketään eikä mitään, mitä olisin voinut jollain tapaa kaivata.
 

Sivelin mustaa, pitkää sulkaa kädessäni. Se olisi kaunis kynä, jos olisi mustetta. Eipä ollut, mutta eihän minulla ollut mitään kirjoitettavaakaan. Miksi kirjoittaisin, jos kukaan ei lue sitä?
Tulkitsin ajatuksiani hyvin. Olin jo aikaa sitten huomannut kyseenalaistavani kaiken. Miksi tekisin sitä, kun kukaan muu ei reagoi? Miksi tekisin mitään hienoa, jos en huomenna enää muistaisi sitä? Ja sitä rataa. Minulla ei ollut sitä kivistä sydäntä, jota hetki sitten ajattelin. Minä olin se kivi. Kun minä elin.. Se oli elinehtoni. Periaatteessa. Kuulostaa typerältä, mutta niinhän se vain on. Koska minulla ei ole mitään tuhottavaa (tai tuhoutuvaa), elämäni riippuu vain siitä, että elän sitä. Sellaisena kuin se olikin ja sellaisena kuin olin. Ei ollut mitään muutettavaa, koska en tahtonut minkään muuttuvan.

Ja miksi olin tälläinen? Enpä tiedä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti