Kylmät vesipisarat kiemurtelivat pitkin paljasta kehoani. Jynssäsin
vaaleanpunaisella sydänpesusienellä likaisia käsiäni, puhaltelin märkiä
hiussortuvia pois silmieni edestä. Vaihtelin painoa hiukan poissaolevana
ja hermostuneena jalalta toiselle.
Silmänympärykset punoittivat hieman itkun jäljiltä ja nenästä valui
törkeästi räkää. Tuntui siltä kuin pesusieni kädessäni olisi painanut
ainakin tuhat kiloa ja olisin vain tahtonut rojahtaa maahan makaamaan,
välittämättä enää mistään. Tuntui siltä kuin sydän olisi ollut
repeämäisillään moneksi pieneksi osaksi, ellei sitten ollutkin jo.
Masensi.
Rileyn hautajaiset olivat tänään. Ehdimme tuntea kaksi vuotta ja
puolet ehdimme siitä seurustella. Meillä oli älyttömästi ihania hetkiä,
vaikka tietenkin huonompiakin mahtui mukaan. Hän kuitenkin rakasti minua
niin aidosti.. Riley sai minut tuntemaan itseni kauniiksi. En ehkä
ollut langanlaiha tai sirokasvoinen, mutta omalla tavallani olin kaunis.
Ja ei, en minä mitenkään lihavakaan ollut, mutta silti minulla oli aina
ollut ongelmia kehoni kanssa. Sain aina kamppailla liiallisen
itsekriittisyyden kanssa.
Ja nyt kun Riley Weineriä, rakasta poikaystävääni, ei ollut enää
minua pelotti. Minne tummiin vesiin minä joutuisin sukeltamaan? Se,
johon olin perustanut luottamukseni ja syvän rakkauteni oli nyt poissa.
Ketä minä nyt rakastaisin? Ketä halaisin ja kenelle purkaisin
suurimmatkin murheeni?
Sammutin suihkun ja kiedoin pehmoisen pyyhkeen ympärilleni. Astelin
paljain varpain pois pesuhuoneesta ja tunsin, kuinka kylmätväreet
valtasivat ihoni. Vaeltelin pienessä asunnossani päämäärättä ja
havahduin lopulta sumuisista ajatuksistani puhelimen tervävään pirinään.
Nappasin sen olohuoneen sotkuiselta pöydältä ja hakkasin
etusormellani painiketta, kosketuksessa oli taas jotain häikkää, mutta
en tietenkään laiskana ihmisenä ollut jaksanut viedä sitä korjaamoon.
”Haloo?” sanoin lopulta siihen vähän hölmistyneen kuuloisena.
”Janet?”
”No mitä, mä olen tässä?” ärähdin puhelimeen, jonka toisesta päästä kuului ystäväni Lillyn heleä ääni.
”Me tullaan hakemaan sut viidentoista minuutin kuluttua. Katso että
olet sillon valmis, okei?” ystäväni sanoi ja nyökkäsin, mutta tajusin
ettei hän nähnyt sitä. Siispä mutisin jotain myöntävää ja sammutin
puhelun, viskaten sitten luurin takaisin lehtien ja tyhjien kaakaomukien
vuoraamalle pöydälle.
Tallustin makuuhuoneeseen ja tuijotin petaamatonta sänkyä. Nykyään
nukuin siinä yksin, unikaverini uinaili jossain hattarapilvien päällä ja
antoi niiden kuljettaa itseään minne ikinä halusivatkaan. Ja emme me
Rileyn kanssa silloinkaan, kun hän vielä eli, nukkuneet yhdessä.
Rileyllä oli kiireinen työ, jossa hän joutui olemaan joskus myös öitä
sekä toisinaan hän joutui myös matkustelemaan työnsä puolesta. Olihan se
vähän harmi, mutta samalla minäkin olin saanut aina vähän omaa aikaa.
Ja sitäpaitsi, suhteemme oli toiminut mainiosti emmekä olisi voineet
rakastaa toisiamme enempää.
”Viisitoista minuuttia..” muistutin itseäni.
Laittautumiseni kesti miltei luvattoman vähän. Eniten aikaa meni
varmaan punaisten ja paksujen hiusteni kuivattamiseen. Meikin jätin
suosiolla pois, mitä nyt muutaman virheen korjasin. Olisi ihan turhaa
laittaa montaa, paksua pakkelikerrosta, sillä itkisin ne kuitenkin pois.
Vedin mustan mekon ylleni ja työnsin jalkani mustiin korkokenkiin.
Valmis. Kaksi ja puoli minuuttiakin jäi ylimääräistä aikaa, ansaitsisin
selvästi jonkun palkinnon ylivoimaisen hyvästä suoristuksestani.
Tuijotin itseäni kokovartalopeilistä ilmekkään värähtämättä.
Hautajaiset olivat minulle kova paikka. Tiesin Rileyn olevan kuollut,
mutta jollain tapaa en tahtonut vieläkään hyväksyä sitä. Miksi muka
juuri hän? Rileyllä oli ollut kaikki asiat hyvin: tyttöystävä, työpaikka
ja hyvät välit muihin läheisiinsä. Riley oli ollut viaton; miksi hänen
siis oli pitänyt kuolla?
Riley oli kuollut onnettomuudessa, joka ei ollut kenenkään
tarkoituksella aiheuttama. Kuka hänen kuolemasta siis sai mielihyvää?
Jumalako? Enpä tiedä.
Otin käsiini vielä mustan kirjekuorilaukun, tungin sinne vähän
rahaa, kolme pientä nenäliinapakettia, kotini avaimet sekä puhelimen.
Sen jälkeen sammutin kaikki valot, joten siten asuntoni jäi
pilkkopimeäksi.
Astuin rappukäytävään ja työnsin asuntoni oven kiinni, jonka jälkeen laskeuduin yhden kerroksen verran kierreportaita alas.
Pihalla tummansinisen auton ovi tyrkättiin auki. Lilly oli autonratissa ja pelkääjänpaikka kutsui minua luoksensa.
”Olet kaunis.” Lilly sanoi hymyillen mahdollisimman lempeästi, kun
vedin oven perässäni kiinni ja lukitsin turvavyön paikoilleen.
”Kiitos. Niin sinäkin.” vastasin hiljaa melko tasaisella
äänensävyllä, sanojani kuitenkin tarkoittaen. Tuijotin etuikkunasta ulos
ja kuulin kuinka Lilly starttasi, ja samantien olimmekin jo matkalla
kohti kirkkoa.
***
Rileyllä oli todella ollut paljon kavereita, sillä kirkko oli miltei
seiniään myöten täynnä. Oli sukulaiset, perheenjäsenet, ystävät,
työkaverit, naapurit ja kaikki. Tuttujen tutut ja mummon ystävärättären
serkkukin oli varmaan tullut suremaan vaan muodon vuoksi. No, mikä
minulla oli sitä vastaan laittaa. En tuntenut puoliakaan täältä, mutta
ihan hyvä tietää, että Rileyllä oli ollut paljon välittäviä ihmisiä
ympärillään.
”Me kaipaamme sinua, Riley.” nyt entisen poikaystäväni isä sanoi ja
laski ruusukimpun valkoisen, melko koristeellisen arkun päälle. Tuijotin
arkkua ja siihen laskeutuvia, värikkäitä kukkakimppuja. Riley todella
makasi tuon puisen arkun sisällä. Hetken jo punnitsin ajatusta siitä,
että olisin juossut arkun luokse ja avannut sen, ihan vain nähdäkseni
hänet.
Mutta en minä voinut. Ja toisaalta -, en halunnutkaan. Hän oli
eloton, kalpea ja kylmä. Se ei ollut todellinen Riley. Minun tuntemani
Riley Weiner oli hymyilevä, määrätietoinen ja huumorintajuinen nuori
mies. Oli väärin, että hän vain makasi kalpeana kuin haamu, kylmänä kuin
jää eikä hengittänyt. Oli hitto soikoon väärin, että hänen hyvä
elämänsä oli riistetty!
Kun Rileyn perhe poistui itkien arkun luonta, meinasin nousta mutta
en tehnytkään sitä. Minua ennen ehti joku kiharahiuksinen blondi, jota
en tuntenut. Ehkä hän oli Rileyn serkku. Loin pikaisen katseen
vieressäni istuvaan Lillyyn ja hän näytti aivan yhtä tietämättömältä
kuin minäkin.
”Lepää rauhassa, rakas Riley.” nainen sanoi ja laski viimeisen
päälle huolitellun kukkakimpun arkun päälle. Sitten hän kääntyi
suruväkeä päin. ”Haluaisin sanoa, että me todella rakastimme Rileyn
kanssa toisiamme. Hän oli minun elämäni, tai ainakin hyvin hyvin suuri
osa sitä.” nainen selitti.
Siinä vaiheessa ihmisten mielitilat jakautuivat karkeasti kahteen.
Oli niitä, jotka nyyhkyttivät kostettavalle puheelle. Ja sitten olivat
ne, jotka tuijottivat suu auki arkun vieressä seisovaa naista.
Kuuluin jälkinmäiseen. Samoin Lilly. Ja Rileyn perhe.
”Mitä..?” henkäisin. Katsahdin oikealle puolelle, sillä puolella
vieressäni istui Rileyn äiti. Hän katsoi minua ja melkein saatoin kuulla
tänne asti, kuinka hänen sydämensä pamppaili hämmentyneesti.
”Kuka tuo on ja mitä ihmettä tuo selittää?” sihahdin ja vilkuilin blondia. Rileyn äiti pudisti päätään.
Siinä vaiheessa minä nousin ylös. Tepastelin arkun toiselle puolelle ja tuijotin vihanliekit silmissäni palaen naista.
”Saanen kysyä, kuka sinä oikein luulet olevasi?” kysyin kovaan
ääneen ja tunsin itseni niin itsevarmaksi, kuin vain kumppanin kuoleman
jälkeen voisi tunteakkaan.
”Rebecca Bomer, Rileyn naisystävä. Entä itse?” Rebeccaksi esittäytynyt nainen sanoi ja hymyili kysyvään sävyyn.
Pala nousi kurkkuuni. Minusta tuntui siltä, että olisin tahtonut
riisua kahdeksan sentin korkokengän jalastani ja viskata sen suoraan
Rebeccaa lärviin.
”Tämän on oltava joku erehdys. Sinä et voi olla Rileyn naisystävä koska-”
”Mitenniin en muka voisi olla?” hän henkäisi ja niinsanottu yleisö
seurasi yllättävää draamahetkeä yllättyneinä. Niiskutuskin oli lakannut,
ainakin hetkeksi.
”Koska minä olen!” huudahdin ehkä vähän liian kovaan sävyyn, mikä ei välttämättä sopinut herkkään hautaushetkeen.
Samassa tein jotain harkitsematonta, mikä olisi kannattanut jättää
ehkä väliin. Repäisin arkun kannen auki ja viimeistään siinä vaiheessa
penkkiriveiltä kuului ällistyneitä henkäyksiä ja pyörtyvien mummojen
kiljuntaa.
”Sinä julma petturi!” kiljuin arkussa makaavalle Rileylle ja heitin
kukkakimpun hänen naamaansa. Sivusilmällä näin kuinka Rebeccankin oli
vaikea hetkittäin pysyä korkeilla koroillaan pystyssä. ”Kaikki se, mitä
rakastin olikin valhetta! Kaikki se, mihin luotin, olikin täyttä
potaskaa! Olisitpa sinä elossa niin voisin mojauttaa sinua niin kovaa,
että näkisit tähtiä koko loppuelämäsi!” karjuin kyyneleiden kihotessa
silmiini.
Lilly juoksi luokseni ja tarttui minua tiukasti käsivarresta.
”Janet.. Tule!” Lilly käski napakasti. Minä kyyristyin noukkimaan
kukkia maasta ja tulitin niillä kuollutta Rileytä, aivankuin ne olisivat
olleet kiiltäviä luoteja.
***
Seremonia kai suoritettiin loppuun ”pienestä” välikohtauksesta
huolimatta. Minä en siellä ollut, en. Istuin kirkon kivisillä portailla
Lilly vieressäni. Jalkoja hiertävät kengät olin viskannut ajat sitten
kuuseen ja itkin varmaan vuolaammin kuin kerrankaan Rileyn kuoleman
jälkeen.
”Hän petti.. Petti minua sen sian kanssa.” ärisin ja pyyhi poskiani,
mikä osottautui kuitenkin ihan turhaksi. Olin kyllä ollut siinä
oikeassa, että meikkiä ei ollut kannattanut laittaa.
”Kaikista pahinta on, että en voi kysyä Rileyltä miksi! Miksi hän
muka petti minua? Vai onko se Rebecca keksinyt kaiken päästään? Riley ei
koskaan vaikuttanut siltä, että hän olisi edes harkinnut pettämistäni.”
sähisin ja vilkuilin toivottomasti Lillyä. Tunsin itseni pieneksi
linnunpoikaseksi, joka yritti lentää mutta mätkähtikin vain kovaan
maahan.
Ja todellisuuteen.
”Tämä ei välttämättä helpota oloasi, mutta.. Rebeccahan on yhtä
lailla petetty kuin sinäkin.” Lilly sanoi hiljaa ja tuijotti eteensä.
Nieleskelin palaa kurkustani.
Kuulin kuinka kirkon ovi avautui. Rebecca istahti viereeni ja pyyhki varovasti vaaleita poskiaan.
”Kertoiko..” nieleskelin, ”kertoiko Riley koskaan minusta?”
Jos Riley ei olisi kertonut, hän olisi ollut kamalampi petturi kuin
koskaan olisin osannut kuvitella. Tosin, joka tapauksessa hän olisi
ollut petturi ja suunnaton idioo'tti, mutta jos hän olisi pyörittänyt
myös Rebeccaa..
”Ei, ei se kertonut. Mä vannon sen, Riley ei koskaan puhunut susta.
Mulla ei ollut mitään hajua, että se pyöritti toistakin naista.” Rebecca
vastasi hiljaa. Minun oli pakko myöntää, että hän kuulosti melko
vilpittömältä.
”En ymmärrä.. En olisi koskaan uskonut Rileystä sellaista..” mutisin hiljaa ja hautasin kasvoni kämmeniini.
”En minäkään.”
Olikohan meissä kummasakin jotain vikaa? Siis minussa ja Rebeccassa.
En oikeasti osaa sanoa, olen enemmän hukassa kuin koskaan. Minua
surettaa Rileyn poistuminen elämästäni, mutta nyt kun tämä uusi
näkökulma astui esiin.. Jos Riley eläisi vielä, taitaisin potkia hänet
ihan omin käsin pois elämästäni.
Ehkä tilanne tulisi selviämään. Nyt olin ihan liian masentunut ja
heikko miettimään mitään sellaista. Mielessäni pyöri miljoonia
kysymyksiä..
Kysymyksiä, joihin en välttämättä saisi ikinä vastauksia.
Voi apua jäin lukemaan näitä sun tekstejä ihan kokonaan ja nyt kello on jo yli keskiyön! Mutta kirjoitat todella taitavasti, voi olla ylpeä. Tiiän, että ulkoasu ei ole missään osassa, mutta jos haluat lisää kävijöitä niin heidän kiinnostuksena kiinnittyy ensimmäisenä ulkoasuun, eikä tuo banneri kovinkaan nätti ole. Kunhan pidät ulkoasun raikkaana ja pirteänä, mutta uskollisena sun omalle tyylille luulisi sun blogista tulevan ihan huippu!
VastaaPoistajaninahakala.blogspot.fi
Kiitos erittäin paljon!
PoistaOlet oikeassa, en ole itsekkään mieltynyt banneriin, mutta oon vain erittäin huono tekemään sellaisia :'D Ehkä tosissaan pitäisi väsätä jotain nätimpää, kaverin avustuksella tai ilman.