Maailma seisoi paikallaan avaran katseeni alla. Puut eivät huojuneet,
meri ei kuohunut eikä edes linnut visertäneet enää. Tuntui niin
tyhjältä, mutta sitähän minä vain olinkin: ruumini täyttämää
olemattomuutta, äänetön huuto tyhjyydessä. Olin yhtä aito kuin aurinko
ilman valoa. Jos en olisi ollut niin peloissani, tilanne olisi melkein
ollut hupaisa. Olin ”elossa”, vaikka samaan aikaan tunsin itseni niin
kuolleeksi kuin vain mahdollista. Olin paitsi irti ruumiistani, mutta
myös kaikesta siitä, mitä ehkä joskus olin omistanut. Ihmettelin
suuresti sitä, miten hukkaantuneeksi saattoi olonsa tuntea. Olin
aarrekartta ilman aarteen sijaintia.
Katuja vaeltaessani huomasin
palan peiliä maassa. Tai oikeastaan se oli vielä kiinni pyöreässä
kehyksessään, mutta itse peiliä oli vain puolet jäljellä. Nostin peilin
kasvojeni eteen, mutta näin kaikkea muuta paitsi itseni. Pala nousi
kurkkuuni, vai olinko enää sittenkään tässä? Näinkö kaikille
kuolevaisille kävi? Olin elävä kuollut tai pikemminkin vain epätoivon
lävistämä sielu. Samassa viskasin peilin maahan, tuhoten siitä sen
kaiken vähäisenkin, mitä sillä oli ollut. En suorastaan kestänyt
ajatusta siitä, että peili voisi olla jotain enemmän. Eihän sekään
varsinaisesti elossa ollut, mutta tällä hetkellä mikä tahansa taisi olla
elävämpää kuin sieluni kadonneessa kuolemassa.
Olen kuollut ja silti läsnä,
minne menen? Vaikka eihän sen väliä:
Sade ei kastele
eikä aurinko lämmitä,
edes seinät minua enää ei estä.
Olin
tipahtanut täysin viisarin juoksun kulusta. Mutta ei se mitään. Saatoin
päätellä ajankulkua hieman nousevasta ja laskevasta auringosta, mutta
ajankululla - kuten ei millään muullakaan - ollut enää väliä. En
tuntenut tylsyyttä tai vastakkaisesti kylläisyyttä. Minua ei
väsyttänyt, sillä en voinut nähdä unta: ei mielikuvitusta hulluudessa.
En saattanut tuntea kipua, vaikka olisin seissyt keskellä roihuavia
liekkejä. Kaikki meni lävitseni: niin kosketus kuin sanatkin. Olin
totisesti tavoittelematon ja vei aikaa totutella ajatukseen. Minä olin
kuollut. Ja ihan rehellisesti sanottuna, en edes tahtonut totutella.
Yritin kyllä todella toimia itse itseni terapeuttina, mutta tässä
huutavassa hulluudessa ei mikään tahtonut oikein toimia. Kaikenlisäksi,
kaikki mitä ikinä saatoin enää tuntea, oli pelko. Se oli oikea
musta-aukko ja pahuuden kierre elottomassa elämässäni.
Istuskelin
päivät pitkät silokallioilla ja katselin aavaa merta. Vaikka olisi
ollut myrskysääkin, meri tuntui aina jollain tapaa huolettomalta. Se
saattoi vain huutaa ja pauhata ilman, että kukaan olisi rähissyt sille
takaisin. Vai yrittikö se sittenkin vain kätkeä omaa yksinäisyyttään?
Minä
olin yksinäinen, mutta en kätkenyt sitä keneltäkään, sillä ei ollut
ketään, kuka olisi kiinnittänyt siihen huomiota. Ja ehkä minä siksi
kuvittelin, että meri oli ainoa ystäväni ja itkin joka ilta lohdullisia,
näkymättömiä kyyneliäni.
