harhaa

Nostan kunnioittavan katseeni taivaaseen
ja sen kirkkaisiin tähtiin
mietin
mikä niistä minun on
sitten kun kehtoni keinuu hitaaseen tahtiin.

Maailma on aivan liian paha paikka
puhtoisille sieluille
ja viattomille mielille.
Miksei sängyn alla lymyävää pahuutta ei lakaista pois?
Nyt se vain odottaa yllätyshyökkäystään
ovelana sekä julmana
eikä onnea sitä tarvitseville ihmisille jaeta.

Miksi on olemassa unohdus?
Ajatuskin katoaa pois
ja valokuvat ajanmyötä haihtuu,
lopulta jäljelle jääkin
vain se petollisen katkera kaipuu.

Ja entä, jos huominen onkin tyhjä?
Jos eilistä ei ollutkaan?
Lopun jälkeisistä tapahtumista ei puhuta
ja kaikki mitä luulit omistavasi,
oli harhaa. Harhaa!

OS: Kuiskaus täynnä tulta

 Minun elämäni koostuu turhamaisista ristiriidoista, ikuisuuskysymyksistä, suklaan syönnistä torstai-iltaisin, sydänkuvioisista nenäliinapakkauksista, realistisuudesta, mutta myös toisinaan niistä optimistisistä, vaaleanpunaisista hattarapilvi- kohtauksista. Elän tätä elämää täysillä, vaikka toisinaan upottaudun täkin alle ja painan pääni tyynyyn. Minä elän sellaisena kuin olen, koska, no - enhän voi muutakaan.
Ja olisin tietenkin voinut aloittaa tämänkin niillä perustiedoilla ”Hei, nimeni on Leanne Wilkin, ammatiltani toimin matkailutoimittajana ja rakastan ruokaa-”, mutta tämä päätyi kohtaan vähemmän kiinnostavat.
Kävellessäni Venetsian sokkeloisilla kujilla kartta väärinpäin kourissa ja ”lievästi” sanottuna eksyksissä, päässäni pyöri jälleen yksi oman elämäni ikuisuuskysymyksistä: rakastaakko vaiko eikö rakastaa? Koko juttuhan oli lähtenyt liikkeelle siitä, kun minulla oli ollut puoli vuotta kestänyt, romanttinen sekä syvä suhde naapurikorttelissa asuvaan mieheen. Niin kauniin kuvainnollisesti kuin voisinkaan sanoa, niin olimme vähän kuin kaksi palapelin palasta, jotka loksahtivat kohdalleen. Suhde oli kuitenkin kariutunut siihen, kun hän oli joutunut työnsä mukana muuttamaan uusille laitumille. Ja toisaalta - olihan minullakin oma työni, mutta silti. En olisi tahtonut päästää irti suhteestamme, koska se oli ihanin koko lyhyessä rakkauselämässäni. Sitä ennen en ollut oikeastaan viitsinyt edes yrittää sitoutua, sillä työni oli toisinaan matkustelua ja elin jossain määrin kirjoittamiselle. Ja kaikille muillekkin pikkuasioille; joogatunneille, ketjusilmukoiden virkkaamiselle (sitä tein aina stressaantuneena ja kun yritin pohtia ratkaisua ongelmiin: kymmenen metriä ketjusilmukoita helpotti kummasti), siivoamiselle..

Pysähdyin ja kaivoin laukusta vihreän välipalaomenani, jota aloin sitten samaan aikaan tyytyväisenä että tyytymättömänä rouskuttamaan. Oli aina hyvä olla varuilta vähän evästä mukana, sillä eihän voinut tietää, jos vaikka sattuisi juuri tällätavoin eksymään Venetsian syrjäisille kujille.
Tuijotin sitten kulmat kurtussa karttaa - yritä nyt ottaa tuollaisesta sekasotkusta selvää. Olin reissannut monissa paikoissa, mutta kertaakaan en ole tuntenut olevani näin eksyksissä. Siis ihan totta, minnepäin minun pitäisi mennä?
”Anteeksi, te taidatte olla eksyksissä”, ääni kuului samassa takaantani. Jähmetyin paikalleni tuijottaen karttaa. ”Minulla olisi ainakin yksi huomioonotettava neuvo teille: kääntäkää kartta toisinpäin, kas näin - löydätte varmasti paremmin perille.” Kartta käsissäni kääntyi oikeinpäin ja seuraavaksi käännyin minä.
Juuri parhaillani yritin olla tukehtumatta omenaan.
”Daniel”, sanoin köhien, sillä omenanpala oli juuttunut kurkkuuni.
”Leanna”, mies matki tyyliäni. Kun olin saanut selätettyä tukehtumiskuoleman, tuijotin suu hämmennyksestä auki edessä seisovaa miestä. Täyteläiset huulet, tummat hiukset ja siisti parransänki, suuret ja ruskeat silmät.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyin silmät suurina.
”Samaa voisi kysyä sinulta, täällä kujilla kun ei aina välttämättä ne rehellisimmät ihmiset liiku.” Daniel irvisti, lisäten samalla perään, ”tietenkin minua ja sinua lukuunottamatta.”Yritin sanoa jotain, mutta tajusin miehen taas kiusaavan minua. Kuten aina ennenkin.
”En ole varma haluanko nähdä sinua.” sanoin napakasti, mutta tiesin valehtelevani Danienille ja etenkin itselleni. Mies kohotti paksuja kulmiaan ja virnisti tuttuun tapaansa. Nipistin huuleni yhteen.
”Olen edelleen pahoillani siitä mitä meille kävi”, mies sanoi vilpittömästi. Nieleskelin sanoja sekä muistojani. Melkein itketti ajatella, miten romanttista meillä oli ollut yhdessä. Ja sekin itketti, että olin näin typerä kun en voinut päästää irti menneestä. ”Mutta antaisit minun nyt esitellä sinulle tätä upeaa Venetsiaa, niin saisit hyvää matskua juttuihisi-” Daniel jatkoi, mutta puhuin päälle:
”Onnistuu se ilman sinuakin.”
”Shh nyt, suo minulle tämä mahdollisuus. Ehkä löydämme toisemme uudelleen, edes ystävinä.” mies sanoi ja painoi sormensa huulilleni. Mieleni teki puraista sitä ja juosta sitten karkuun, mutten kuitenkaan tehnyt sitä. Ehkä minä voisin viettää tämän päivän Danielin kanssa. En vielä tiennyt kuinka pitkäksi aikaa voisin tai joutuisin jäämään, mutta kaipa minä nyt yhden päivän voisin exälleni uhrata. Arvelin sen vain olevan sama asia, kuin suolan heittäminen haavoihin, mutta voisihan sen suolankin ajan myötä pestä pois. Ja ehkä meille tosiaan kävisi niinkuin Daniel oli juuri arvellut: ehkä me löytäisimme toisemme uudelleen, ystävinä. Se olisi oikeastaan ihan hyvä lähtökohta tälle päivälle, joten miksipä ei. Kaipa nyt tämän kerran.
”Hyvä on.” huokaisin ja kohautin olkiani.
”Hienoa”, Daniel hihkaisi leveästi hymyillen. Pyörittelin silmiäni hänen innostuneisuudelleen, mieshän oli aivankuin pikkupoika karkkikaupassa. ”Ensimmäiseksi ajattelin johdattaa sinut - tai oikeastaan meidät - ulos tästä sokkeloiden labyrintistä. Olen jo oppinut tuntemaan paikat.”

***

Siinä ajassa missä Daniel johdatti meidät Pyhän Markuksen aukiolle, olisin minä vain harhaillut päättömästi kaduilla ja ajautunut vain enemmän solmuun. Ei siis ollut valhe, että hän tunsi seudun.
”Mitä sinä oikeastaan teet täällä?” kysyin ja heitin omenankannon lähimpään roskakoriin. Mies naurahti huvittuneesti ja vilkaisi minua. Tunsin olevani vähän typerä, kun en nähtävästi tajunnut jotain ilmiselvää asiaa, joka minun todella kuitenkin olisi pitänyt tietää.
”Ai mitäkö minä teen? Töitä, töitä. Mitäs muutakaan?”
”Ai, tänne sinä sitten muutit..” sanoin hieman hölmistyneesti ja katsoin ympärilleni kun en Danieliakaan enää kehdannut möhläykseni takia katsoa. Hänen kanssaan minun olisi pitänyt olla kaikista luontevimmillani ja oma itseni, mutta ehkäpä ero ja välimatka välissämme oli muuttanut asioita. Eihän mikään ollut enää samalla tapaa kuin viimeksi nähdessämme: silloin me rakastimme toisiamme emmekä olleet Venetsiassa. En edes tahtonut miettiä niitä aikoja nyt, sillä menneiden muisteleminen teki minusta heikon.
”Sinäkin taidat olla töitä tekemässä?” hän kysyi.
Nyökkäsin.

Yhtäkkiä Daniel tarttui kädestäni kiinni ja lähti johdattamaan minua johonkin suuntaan. Katsoin häntä hämmentyneenä, mutten saanut lukuisiin ”Minne oikein menemme?”- kysymyksiini vastausta. Hän vain hymyili itsekseeni ja minun roolini oli selvästi seurata häntä kiltisti perässä. Ja niinhän minä teinkin.
Tajusin vasta sitten, mihin oikein olimme menossa kun saavuimme yhden kanaalin viereen. Se oli oikeastaan ”satama”, sillä siellä oli paljon gondoleja ja niitä kuljettavia gondolieereja. Kaikki olivat miehiä. Daniel ohjasi minut yhteen gondooliin, jonka penkit oli pehmustettu tummanpunaisilla samettikankailla. Istahdin yhdelle sellaiselle ja Daniel vastapäätä minua, jotta veneen tasapaino säilyisi.
”Laula jotain”, esitin toiveeni hymyn kera gondolieerille, jolla oli yllään pellavahousut ja sinivalkoraidallinen t-paita.
”Toiveesi on käskyni”, mies vastasi Italialaisella aksentillaan, samalla kun peruutimme satamakohdasta pois.

***

Olin arvioinut väärin, kun olin ajatellut viettäväni vain yhden päivän Danielin kanssa. Se oli mennyt ihan päin honkia, sillä olimme viettäneet aikaa yhdessä kutakuinkin jokainen päivä. Daniel sytytti inspiraationi uuteen kipinään ja tein paljon muistiinpanoja päivisin, jotka taas iltaisin purkasin tekstiksi. Ja kaikenlisäksi minä oikeastaan tunnuin kehittyvänä kirjoittajana. Löysin uusia näkökulmia paljon enemmän kuin ennen, ja pienimmistäkin asioista sai kirjoitettua jopa pari kappaletta melko mielenkiintoista tekstiä.
Sinäänsähän se oli hullua. Kuinka Daniel sai minut taas elämään. Katselemaan ympärille ja tarttumaan mahdollisuuksiin, jotka tulevat elämässä vastaan ehkä vain kerran. Tämä oli melkein samanlaista kuin seurusteluaikoinamme. Ainut erilaisuus tässä olikin vain se, että emme seurustelleet. Eikä Daniel rakastanut minua.

Istuin ärtyneenä ja onnettomanakin hotellihuoneeni sängynreunalla virkaten vaaleanpunaisesta langasta ketjusilmukoita. Etsin taas vastausta kysymykseeni: ”Miksi?”

Yhtäkkiä Daniel ilmestyi ovensuuhun (olin nähtävästi epähuomiossa jättänyt ulko-oven lukitsematta, mutta mitäs pienistä) ja katsoi virkkaamaani ketjusilmukkaläjää maassa. Hän tuhahti hiljaa, asteli vierelleni ja istahti sängyn reunalle. Tuijotin vain kulmat kurtussa virkkuukoukkuani ja lankaa, joka oli saanut sormeni jo hieman punoittamaan.
”Mikä on pielessä?” Daniel kysyi. Huomasin miehen kohdistavan katseensa minuun, mutten vastannut siihen. Sinnikkäästi tuijotin vaaleanpunaista lankaani.
”Sinä.”
”Mitä olen tehnyt väärin? Kerro, niin korjaan asian.” Daniel pyysi.
Nialaisin ja pureskelin alahuultani. Miksei ketjusilmukat nyt tuonneet rauhoittavaa tunnetta tämän hermostuneisuuden keskelle? Halusin syyttää Danielia tällä hetkellä varmaan syntymästänikin, mutta suurin osa väitteistäni ei ollut edes Danielin syytä. Minua vain harmitti se, että olin menettänyt hänet ja nyt kuin kohtalosta tapasimme taas Italiassa. Ajauduin samaan kierteeseen toivomattani: pidin hänestä yhä - sen olin huomannut -, mutta en voinut saada häntä. Daniel asui Italiassa, minä en. En ainakaan vakituisesti. Hänelle suhteemme oli historiaa, mutta hengasi kanssani silti. Minä tavoittelin kiellettyä hedelmää, mitä ei saanut haukata. Kohta käärme tulisi ja purisi.
”Sen ettet sinä rakasta minua.” Kaduin välittömästi sanojani. Hetken jopa luulin (tai toivoin), että joku muu sanoi ne sijastani. Eihän tuollaista voinut sanoa! Ei! Eihän ketään voinut syyttää kuihtuneista tunteista, vaikka toisaalta tein niin kokoajan.
”Etkö muka lukenut kirjettäni?” Daniel kysyi. Siinä vaiheessa siirsin katseeni mieheen. Hän näytti vilpittömästi hämmästyneeltä. Rykäisin pienesti ja laskin virkkuupuikon syliini.
”Tuota.. Minkä kirjeen?” kysyin hieman varoen ja siirsin hiuksiani korvan taakse.
”Ai, luulin että näkisit sen. Se on parvekkeen pöydällä. Ajattelin, että huomaisit sen, kun viet pyykkejäsi kuivamaan.”
”Odota hetkinen.” pyysin nousten sitten ylös. Katsahdin vielä hieman kummastuneena Danielia, kunnes suuntasin matkani kohti parveketta.

***

Hei Leanne,

Tällä kirjeellä - kuten monilla muillakin asioilla - on kaksi vaihtoehtoa. Sinä voit joko lukea tämän tai jättää lukematta. Toivoin todella, että kallistuisit päätöksessäsi ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä minä tahdon, että sinä luet nämä sanat, mitkä minä olen kirjoittanut sydämelläni.

Olemme olleet jo nyt ihan liian kauan erossa. Oli väärin erota, vaikka olimme kummatkin sitä mieltä ettei kaukosuhde toimisi, ei ainakaan niin pitkällä välimatkalla mikä väliimme tunkeutui. Minä olen Italiassa, koska työni on täällä ja minä rakastan työtäni, mutta se ei ole ainoa asia mitä rakastan. Minä nimittäin rakastan sinua, ja tunnen, että tämä päätös jonka muutama kuukausi sitten teimme, oli väärä. Haluaisin peruuttaa sen, mutta en tiedä miten: olen kahden asian välissä, selkä vasten seinää. Ja sinullakin on oma työsi. Minä tiedän kuinka kovasti sinä rakastat kirjoittamista. En ikinä voisi edes pyytää, että sinun pitäisi luopua siitä. En kykenisi viemään sitä pois sinulta, sillä silloin sinä et olisi onnellinen. Ja sinun hyvinvointisi tekee minutkin onnelliseksi.

Muistan yhä liiankin elävästi kuinka surullinen olit kun näimme viimeisen kerran. Et ehkä usko tätä, mutta minäkin olin. Esitin vain tunteetonta kivinaamaa, koska luulin sen jotenkin helpottavan tätä kaikkea. Mutta eihän se helpottanut, jälleen kerran olin onnistunut valitsemaan väärin. Harhauduin taas väärälle polulle ja heti Italian lentokentälle laskeuduttuani mietin, ”missä minä oikein olen?” En tiennyt sitä, sillä olin hukassa ilman sinua.

Ja et ehkä usko tätäkään, mutta olen miettinyt sinua päivittäin. Mitä sinulle kuuluu? Mitä teet nyt? Miten kirjoitusprosessisi edistyvät, kuinka monta metriä ketjusilmukkaa yöpöytäsi laatikossasi on? Kysymykset pyörivät päässäni päivittäin ja paloin halusta nähdä sinut uudelleen. Halusin vain hypätä ensimmäiseen lentoon ja liitää takaisin luokseni, mutta kuten sanoin; olin selkä vasten seinää. Työni oli täällä ja koska siinä suhteessa olin ja olen yhä pelkuri, en vain voinut jättää kaikkea tänne. Tai se kaikki, mitä minulla täällä oli, oli työni. Se kaikki muu, se kaikki tärkeä, oli siellä, missä sinä olit. Sillä sinä olit se kaikki tärkeä.

Olen monet illat uneksinut siitä, että voisimme olla sylikkäin kirsikankukkapuun alla sen lehdet sulkisivat meidät vaaleanpunaisen pyörteen sisään. Miksi vaaleanpunainen? Koska sen puun lehdet ovat vaaleanpunaiset. Ja etenkin siksi, että sinä virkkaat aina vaaleanpunaisesta langasta. Ja myös siksi, että se on rakkauden väri. Meidän rakkautemme väri.

Olet minun ylijumalani. Sinulle pyhitettyyn temppeliin voisin pyhiinvaeltaa tuhansien kilometrien takaa, sinulle voisin uhrata vaikka oman henkeni. Rakkauteni sinua kohtaan on kuin pauhaava ukkosmyrsky tai tulipalo. Ainut asia tulipalon ja rakkauteni välillä on se, ettei rakkaus tuhoa mitään. Tai ei - kyllä, kyllä se tuhoaa. Se tuhoaa minun sydämeni, jos en saa sinulta vastakaikua tunteisiini.

Ja nyt tapasin sinut uudelleen. Lea, en tahdo olla tunkeileva, mutta mitä muutakaan kuin kohtaloa se voisi oikein olla? Jos sinulla on joku pätevä selitys (en kelpuuta ”sattumaa”), kerro se minulle. Kerro vain, vaikken todennäköisesti usko sinua, sillä olen jääräpää minkä hyvin tiedätkin, sillä sinä tunnet minut paremmin kuin omat taskuni. Toivon seuraavaksi joulu-, syntymäpäivä ja nimipäivälahjakseni sinun rakkauttasi, vaikka tiedän sen olevan vieläkin arvokkaampaa. En toivo mitään muuta sen enempää kuin sitä, että löytäisimme pakokeinon ongelmiin jotka välimme hiersivät auki. Eikä välttämättä pakokeinoa. Uskon vankasti siihen, että voisimme yhdessä löytää ratkaisun. Välimatka välillämme saadaan kyllä kompromissien avulla kutistettua. Me olemme supertiimi. Kaikki se onnistuu varmasti, lupaan sen, jos sinä vain rakastat minua.

Siksipä kysymys kuuluukin: rakastatko sinä?

Nostin katseeni kirjeestä edessä aukeneviin maisemiin. En tiennyt pitikö nyt itkeä vai hymyillä: se oli taas yksi niistä elämäni ristiriitaisuuksista. Aivankuten sekin, että pidin ketsupista mutten tomaatista.
Toisinkuten muut elämäni ristiriidat, tämä ratkesi. Ja hyvin nopeasti, kompromissillä nimittäin. Minä itkin että hymyilin samaan aikaan. Tai en tiennyt oliko se varsinaista itkua, mutta ainakin kyyneleet valuivat poskilleni. En voinut olla onnellisempi. Käteni tärisivät ja taittelin kirjeen takaisin lasiselle pöydälle, ettei se kastuisi kyynelistäni ja muste pyyhkiytyisi pois. Tuosta kirjeestä en kyllä suostuisi luopumaan. Se nimittäin avasi elämälleni uuden suunnan. Toisinkuten lennon reitin näki, tätä reittiä ei nähnyt. Mutta ei se haitannut, sillä minulla oli joku jonka kanssa mennä se reitti läpi.

Nousin ylös ja kävelin tutisevin polvin parvekkeelta pois. Pyyhin kyyneleeni ja kävelin sitten mahdollisimman rauhallisesti makuuhuoneen ovelle. Daniel valpastui heti ajatuksistaan ja kohdisti katseensa minuun. Mikäli yhtään osasin lukea häntä, minusta tuntui että miestä jännitti. Ainakin hitusen. Tosin, sen jälkeen kun on kirjoittanut noin kauniin kirjeen, kyllä minuakin jännittäisi. Varmaan niin paljon, että pyörtyisin, mutta oli ihan hyvä ettei Daniel ollut pyörtynyt. Minulla oli hänelle muutama sananen sanottavana.
Suupieleni kohosivat hymyyn samaan tahtiin kuin Danielin kulmat kysyvästi.
”Rakastan minä.”