”no sä oot semmonen... ihan kiva”

Onko se nyt sitten kiva olla ihan kiva?

Se kommenttihan ihan huokuu välinpitämyyttä. Ihan kiva ei ole mikään kehu, kaikista pahinta on se, jos ainoat kommentit mitä itsestään ihmisenä saa, on se ihan kiva. Sehän on vähän sama kuin sanoisit että ”siedän sinua vain pakolla, mutta mielestäni olet ihan kamala” Ja vaikka kyseisen kommentin perään laittaisi hymiön, ei se siitä tee yhtään sen parempaa. Saako se hymyn huulille, kun kuulee kiva- kehut ja näkee hymynaamat niiden perässä? Sehän on vain epäaitoa ystävällisyyttä. Eikö sellaiset kehut vaan kiellettäisi vaikka laissa? Ei ihmisestä positiivisia adjektiivejä ole nyt niin vaikea keksiä! Ihmisiä kuvaavia sanoja on miljoonittain, onko se siis sula mahdottomuus vaan olla sanomatta ihan kiva? Joillekkin se tosiaan taitaa olla.

Joka tapauksessa nekin kommentit rustataan opon tunneilla lappusiin, kun luokkatovereista pitää kirjottaa jotain hyvää sanottavaa. Eihän se asia siitä mihkään muutu. Mutta tuntuisiko se sitten omalla kohdalla kivalta kun lappu on niitä täynnä? Olet kaikkien ihmisten mielestä vain kiva. Et mukava, et hauska, et nätti tai komea, et älykäs, sanavalmis, rento, auttavainen, hyvä kuuntelija..? Et mitään muuta kuin kiva.

Ja kyllä vain, olen itsekkin syyllistynyt tälläiseen ”kaltoinkohteluun”, vaikka kyseisestä asiasta juuri kirjoitankin. Koska mietin vain typeriä menneisyyksiä ja vetoan jokaisella kerralla siihen mielessäni, kun kirjoitan sen kivan. Minä en tietyissä asioissa osaa päästää irti menneisyydestä, sillä en edes halua yrittää. Kun johonkin ihmiseen menee välit, ei välttämättä halua enää korjata niitä. Omallakin kohdallani on ehkä joskus käynyt niin. Olen pahoillani, sillä en osaa muuttaa käsitystäni enää, vaikka ihminen todella olisi parantanut tapansa.
Mutta en usko olevani ainoa, joten en ryve itsesäälissä tai missään muussakaan astetta voivottelevammassa tunteessa. Elän sen asian kanssa, sillä en ole riippuvainen kenestäkään.

Ehkä yritän silti vain valaista asiaa muiden silmille, omista vääryyksistäni huolimatta. Ei tämä maailmaa paranna, ei todellakaan, mutta tulipahan sanottua silti.

elämää

reissaan yksin tätä elämää
tomuinen asfalttitie ystäväni
jalkani sivelevät sen tummaa pintaa
kengänpohjat huutavat tyhjyyttä
mutta jatkan matkaa silti

mitä enemmän kilometrejä väliimme mahtuu
sitä kovempaa ikäväni huutaa
mutta sitä onnellisempi sinä olet
ja vaikka se kirvelee
ja vaikka jalkani ovat maitohapoilla
jatkan matkaani silti

kirjoitin rakkauskirjeet pöytälaatikkoon odottamaan
siksi että se joku löytäisi ne
mutta ne ovat siellä aivan yksin
sillä minun matkani jatkuu eteenpäin
ja minusta se on hauskaa:
päättää kääntykö oikealle vai vasemmalle
vaiko kiertää silmät kiinni ympyrää
ja kääntyy sattumanvaraiseen suuntaan
se on elämää
kun ei tiedä minne menee
mutta menee silti

odotan sinua

minulle sanottiin
että kun päästän sinut menemään
vasta silloin minä rakastan sinua.
kun otteeni lipeää,
minä välitän.
se ei ole logiikkaa
eikä se ole tarkoitus
se ei ole käsky, vaan kehotus
mutta minä en aijo totella sitä
koska minä en tahdo

sillä minäkin olen vain yksi ihminen
hauras kuin paperia
joten minä muserrun, kun minut tallataan
vajoan, kun minut upotetaan
eikä minulla ole silloin voimaa
koska joku toinen
on minua paljon vahvempi
ja se on totuus

minä voin olla sinulle mitä ikinä tahdot
voin olla sinun päivänsäteesi
tai sureva sateesi
voin olla kaikki se mitä tarvitset
mutta en tahdo luopua
koska olen itsekäs
ja minä tiedän sen
sillä sekin on totuus

minä odotan
että muut tajuavat totuuteni oikeiksi
ja väärät logiikat puretaan
minä odotan
että sinä rakastat minua samalla tapaa
kuin minäkin rakastan sinua
niinkuin kasvit tarvitsevat vettä
ihmiset happea
kuu aurinkoa
sairaat lääkkeitä
minä odotan
että olemme riippuvaisia toisistamme
ja minä odotan
että voimme langeta toistemme syleilyyn

minä odotan kyllä

kysymykset jotka etsivät vastauksia

Kylmät vesipisarat kiemurtelivat pitkin paljasta kehoani. Jynssäsin vaaleanpunaisella sydänpesusienellä likaisia käsiäni, puhaltelin märkiä hiussortuvia pois silmieni edestä. Vaihtelin painoa hiukan poissaolevana ja hermostuneena jalalta toiselle.
Silmänympärykset punoittivat hieman itkun jäljiltä ja nenästä valui törkeästi räkää. Tuntui siltä kuin pesusieni kädessäni olisi painanut ainakin tuhat kiloa ja olisin vain tahtonut rojahtaa maahan makaamaan, välittämättä enää mistään. Tuntui siltä kuin sydän olisi ollut repeämäisillään moneksi pieneksi osaksi, ellei sitten ollutkin jo. Masensi.

Rileyn hautajaiset olivat tänään. Ehdimme tuntea kaksi vuotta ja puolet ehdimme siitä seurustella. Meillä oli älyttömästi ihania hetkiä, vaikka tietenkin huonompiakin mahtui mukaan. Hän kuitenkin rakasti minua niin aidosti.. Riley sai minut tuntemaan itseni kauniiksi. En ehkä ollut langanlaiha tai sirokasvoinen, mutta omalla tavallani olin kaunis. Ja ei, en minä mitenkään lihavakaan ollut, mutta silti minulla oli aina ollut ongelmia kehoni kanssa. Sain aina kamppailla liiallisen itsekriittisyyden kanssa.
Ja nyt kun Riley Weineriä, rakasta poikaystävääni, ei ollut enää minua pelotti. Minne tummiin vesiin minä joutuisin sukeltamaan? Se, johon olin perustanut luottamukseni ja syvän rakkauteni oli nyt poissa. Ketä minä nyt rakastaisin? Ketä halaisin ja kenelle purkaisin suurimmatkin murheeni?

Sammutin suihkun ja kiedoin pehmoisen pyyhkeen ympärilleni. Astelin paljain varpain pois pesuhuoneesta ja tunsin, kuinka kylmätväreet valtasivat ihoni. Vaeltelin pienessä asunnossani päämäärättä ja havahduin lopulta sumuisista ajatuksistani puhelimen tervävään pirinään.
Nappasin sen olohuoneen sotkuiselta pöydältä ja hakkasin etusormellani painiketta, kosketuksessa oli taas jotain häikkää, mutta en tietenkään laiskana ihmisenä ollut jaksanut viedä sitä korjaamoon.
”Haloo?” sanoin lopulta siihen vähän hölmistyneen kuuloisena.
”Janet?”
”No mitä, mä olen tässä?” ärähdin puhelimeen, jonka toisesta päästä kuului ystäväni Lillyn heleä ääni.
”Me tullaan hakemaan sut viidentoista minuutin kuluttua. Katso että olet sillon valmis, okei?” ystäväni sanoi ja nyökkäsin, mutta tajusin ettei hän nähnyt sitä. Siispä mutisin jotain myöntävää ja sammutin puhelun, viskaten sitten luurin takaisin lehtien ja tyhjien kaakaomukien vuoraamalle pöydälle.

Tallustin makuuhuoneeseen ja tuijotin petaamatonta sänkyä. Nykyään nukuin siinä yksin, unikaverini uinaili jossain hattarapilvien päällä ja antoi niiden kuljettaa itseään minne ikinä halusivatkaan. Ja emme me Rileyn kanssa silloinkaan, kun hän vielä eli, nukkuneet yhdessä. Rileyllä oli kiireinen työ, jossa hän joutui olemaan joskus myös öitä sekä toisinaan hän joutui myös matkustelemaan työnsä puolesta. Olihan se vähän harmi, mutta samalla minäkin olin saanut aina vähän omaa aikaa. Ja sitäpaitsi, suhteemme oli toiminut mainiosti emmekä olisi voineet rakastaa toisiamme enempää.
”Viisitoista minuuttia..” muistutin itseäni.

Laittautumiseni kesti miltei luvattoman vähän. Eniten aikaa meni varmaan punaisten ja paksujen hiusteni kuivattamiseen. Meikin jätin suosiolla pois, mitä nyt muutaman virheen korjasin. Olisi ihan turhaa laittaa montaa, paksua pakkelikerrosta, sillä itkisin ne kuitenkin pois.
Vedin mustan mekon ylleni ja työnsin jalkani mustiin korkokenkiin. Valmis. Kaksi ja puoli minuuttiakin jäi ylimääräistä aikaa, ansaitsisin selvästi jonkun palkinnon ylivoimaisen hyvästä suoristuksestani.
Tuijotin itseäni kokovartalopeilistä ilmekkään värähtämättä. Hautajaiset olivat minulle kova paikka. Tiesin Rileyn olevan kuollut, mutta jollain tapaa en tahtonut vieläkään hyväksyä sitä. Miksi muka juuri hän? Rileyllä oli ollut kaikki asiat hyvin: tyttöystävä, työpaikka ja hyvät välit muihin läheisiinsä. Riley oli ollut viaton; miksi hänen siis oli pitänyt kuolla?
Riley oli kuollut onnettomuudessa, joka ei ollut kenenkään tarkoituksella aiheuttama. Kuka hänen kuolemasta siis sai mielihyvää? Jumalako? Enpä tiedä.

Otin käsiini vielä mustan kirjekuorilaukun, tungin sinne vähän rahaa, kolme pientä nenäliinapakettia, kotini avaimet sekä puhelimen. Sen jälkeen sammutin kaikki valot, joten siten asuntoni jäi pilkkopimeäksi.
Astuin rappukäytävään ja työnsin asuntoni oven kiinni, jonka jälkeen laskeuduin yhden kerroksen verran kierreportaita alas.

Pihalla tummansinisen auton ovi tyrkättiin auki. Lilly oli autonratissa ja pelkääjänpaikka kutsui minua luoksensa.
”Olet kaunis.” Lilly sanoi hymyillen mahdollisimman lempeästi, kun vedin oven perässäni kiinni ja lukitsin turvavyön paikoilleen.
”Kiitos. Niin sinäkin.” vastasin hiljaa melko tasaisella äänensävyllä, sanojani kuitenkin tarkoittaen. Tuijotin etuikkunasta ulos ja kuulin kuinka Lilly starttasi, ja samantien olimmekin jo matkalla kohti kirkkoa.

***

Rileyllä oli todella ollut paljon kavereita, sillä kirkko oli miltei seiniään myöten täynnä. Oli sukulaiset, perheenjäsenet, ystävät, työkaverit, naapurit ja kaikki. Tuttujen tutut ja mummon ystävärättären serkkukin oli varmaan tullut suremaan vaan muodon vuoksi. No, mikä minulla oli sitä vastaan laittaa. En tuntenut puoliakaan täältä, mutta ihan hyvä tietää, että Rileyllä oli ollut paljon välittäviä ihmisiä ympärillään.

”Me kaipaamme sinua, Riley.” nyt entisen poikaystäväni isä sanoi ja laski ruusukimpun valkoisen, melko koristeellisen arkun päälle. Tuijotin arkkua ja siihen laskeutuvia, värikkäitä kukkakimppuja. Riley todella makasi tuon puisen arkun sisällä. Hetken jo punnitsin ajatusta siitä, että olisin juossut arkun luokse ja avannut sen, ihan vain nähdäkseni hänet.
Mutta en minä voinut. Ja toisaalta -, en halunnutkaan. Hän oli eloton, kalpea ja kylmä. Se ei ollut todellinen Riley. Minun tuntemani Riley Weiner oli hymyilevä, määrätietoinen ja huumorintajuinen nuori mies. Oli väärin, että hän vain makasi kalpeana kuin haamu, kylmänä kuin jää eikä hengittänyt. Oli hitto soikoon väärin, että hänen hyvä elämänsä oli riistetty!

Kun Rileyn perhe poistui itkien arkun luonta, meinasin nousta mutta en tehnytkään sitä. Minua ennen ehti joku kiharahiuksinen blondi, jota en tuntenut. Ehkä hän oli Rileyn serkku. Loin pikaisen katseen vieressäni istuvaan Lillyyn ja hän näytti aivan yhtä tietämättömältä kuin minäkin.
”Lepää rauhassa, rakas Riley.” nainen sanoi ja laski viimeisen päälle huolitellun kukkakimpun arkun päälle. Sitten hän kääntyi suruväkeä päin. ”Haluaisin sanoa, että me todella rakastimme Rileyn kanssa toisiamme. Hän oli minun elämäni, tai ainakin hyvin hyvin suuri osa sitä.” nainen selitti.

Siinä vaiheessa ihmisten mielitilat jakautuivat karkeasti kahteen. Oli niitä, jotka nyyhkyttivät kostettavalle puheelle. Ja sitten olivat ne, jotka tuijottivat suu auki arkun vieressä seisovaa naista.
Kuuluin jälkinmäiseen. Samoin Lilly. Ja Rileyn perhe.
”Mitä..?” henkäisin. Katsahdin oikealle puolelle, sillä puolella vieressäni istui Rileyn äiti. Hän katsoi minua ja melkein saatoin kuulla tänne asti, kuinka hänen sydämensä pamppaili hämmentyneesti.
”Kuka tuo on ja mitä ihmettä tuo selittää?” sihahdin ja vilkuilin blondia. Rileyn äiti pudisti päätään.

Siinä vaiheessa minä nousin ylös. Tepastelin arkun toiselle puolelle ja tuijotin vihanliekit silmissäni palaen naista.
”Saanen kysyä, kuka sinä oikein luulet olevasi?” kysyin kovaan ääneen ja tunsin itseni niin itsevarmaksi, kuin vain kumppanin kuoleman jälkeen voisi tunteakkaan.
”Rebecca Bomer, Rileyn naisystävä. Entä itse?” Rebeccaksi esittäytynyt nainen sanoi ja hymyili kysyvään sävyyn.
Pala nousi kurkkuuni. Minusta tuntui siltä, että olisin tahtonut riisua kahdeksan sentin korkokengän jalastani ja viskata sen suoraan Rebeccaa lärviin.
”Tämän on oltava joku erehdys. Sinä et voi olla Rileyn naisystävä koska-”
”Mitenniin en muka voisi olla?” hän henkäisi ja niinsanottu yleisö seurasi yllättävää draamahetkeä yllättyneinä. Niiskutuskin oli lakannut, ainakin hetkeksi.
”Koska minä olen!” huudahdin ehkä vähän liian kovaan sävyyn, mikä ei välttämättä sopinut herkkään hautaushetkeen.

Samassa tein jotain harkitsematonta, mikä olisi kannattanut jättää ehkä väliin. Repäisin arkun kannen auki ja viimeistään siinä vaiheessa penkkiriveiltä kuului ällistyneitä henkäyksiä ja pyörtyvien mummojen kiljuntaa.
”Sinä julma petturi!” kiljuin arkussa makaavalle Rileylle ja heitin kukkakimpun hänen naamaansa. Sivusilmällä näin kuinka Rebeccankin oli vaikea hetkittäin pysyä korkeilla koroillaan pystyssä. ”Kaikki se, mitä rakastin olikin valhetta! Kaikki se, mihin luotin, olikin täyttä potaskaa! Olisitpa sinä elossa niin voisin mojauttaa sinua niin kovaa, että näkisit tähtiä koko loppuelämäsi!” karjuin kyyneleiden kihotessa silmiini.
Lilly juoksi luokseni ja tarttui minua tiukasti käsivarresta.
”Janet.. Tule!” Lilly käski napakasti. Minä kyyristyin noukkimaan kukkia maasta ja tulitin niillä kuollutta Rileytä, aivankuin ne olisivat olleet kiiltäviä luoteja.

***

Seremonia kai suoritettiin loppuun ”pienestä” välikohtauksesta huolimatta. Minä en siellä ollut, en. Istuin kirkon kivisillä portailla Lilly vieressäni. Jalkoja hiertävät kengät olin viskannut ajat sitten kuuseen ja itkin varmaan vuolaammin kuin kerrankaan Rileyn kuoleman jälkeen.
”Hän petti.. Petti minua sen sian kanssa.” ärisin ja pyyhi poskiani, mikä osottautui kuitenkin ihan turhaksi. Olin kyllä ollut siinä oikeassa, että meikkiä ei ollut kannattanut laittaa.
”Kaikista pahinta on, että en voi kysyä Rileyltä miksi! Miksi hän muka petti minua? Vai onko se Rebecca keksinyt kaiken päästään? Riley ei koskaan vaikuttanut siltä, että hän olisi edes harkinnut pettämistäni.” sähisin ja vilkuilin toivottomasti Lillyä. Tunsin itseni pieneksi linnunpoikaseksi, joka yritti lentää mutta mätkähtikin vain kovaan maahan.
Ja todellisuuteen.
”Tämä ei välttämättä helpota oloasi, mutta.. Rebeccahan on yhtä lailla petetty kuin sinäkin.” Lilly sanoi hiljaa ja tuijotti eteensä. Nieleskelin palaa kurkustani.

Kuulin kuinka kirkon ovi avautui. Rebecca istahti viereeni ja pyyhki varovasti vaaleita poskiaan.
”Kertoiko..” nieleskelin, ”kertoiko Riley koskaan minusta?”
Jos Riley ei olisi kertonut, hän olisi ollut kamalampi petturi kuin koskaan olisin osannut kuvitella. Tosin, joka tapauksessa hän olisi ollut petturi ja suunnaton idioo'tti, mutta jos hän olisi pyörittänyt myös Rebeccaa..
”Ei, ei se kertonut. Mä vannon sen, Riley ei koskaan puhunut susta. Mulla ei ollut mitään hajua, että se pyöritti toistakin naista.” Rebecca vastasi hiljaa. Minun oli pakko myöntää, että hän kuulosti melko vilpittömältä.
”En ymmärrä.. En olisi koskaan uskonut Rileystä sellaista..” mutisin hiljaa ja hautasin kasvoni kämmeniini.
”En minäkään.”

Olikohan meissä kummasakin jotain vikaa? Siis minussa ja Rebeccassa. En oikeasti osaa sanoa, olen enemmän hukassa kuin koskaan. Minua surettaa Rileyn poistuminen elämästäni, mutta nyt kun tämä uusi näkökulma astui esiin.. Jos Riley eläisi vielä, taitaisin potkia hänet ihan omin käsin pois elämästäni.
Ehkä tilanne tulisi selviämään. Nyt olin ihan liian masentunut ja heikko miettimään mitään sellaista. Mielessäni pyöri miljoonia kysymyksiä..
Kysymyksiä, joihin en välttämättä saisi ikinä vastauksia.

on aika sulkea silmät

askel askeleelta
astumme kauemmas rakkaudesta
pelkään että mikään ei riitä
kun kaikki muuttuu

hyräilen hiljaa kehtolauluani ja odotan
että tämä pahuus on ohi
suljen silmäni ja työnnän pelon pois minusta
kerään heikkouteni rippeet
ja pakenen peiton alle
tätä pahaa maailmaa

toiveissani tämä ihmisen sorto
toista ihmistä vastaan
ei ole alkanutkaan
ei ole sitä hetkeä kun oma isä tai veli tai äiti
kääntää sinulle selkänsä
ja hetkessä hän onkin sinun vihollisesi
eikä ole varsinkaan sitä hetkeä
kun odotat maailman tuhoutuvan