torstai 31. heinäkuuta 2014

kääriydyn siipieni suojaan

Nojasin suureen tammeen takanani, harmaanusvaisen hautausmaan oikeassa nurkassa. Koko kauneus levittyi suoraan silmieni edessä, tai oikeastaan alapuolella. Hautausmaa oli pystytetty muinoin kukkulan rinteelle ja minä olin korkeimmassa kohtaa tammeni kanssa. Näin kaikki kauniit, yliampuvat ja koristeilta riisutut ristit, jotka kätkivät sisäänsä sielun.
”Sata, satayksi, satakaksi..” laskin hiljaa, kierittäen etusormeni ympärille yhtä pellavaista hiuskiehkuraa. Ei siis mikään suuri eikä hulppea hautausmaa. Kaikki tavallisia kaduntallaajia, ei suuria nimiä tai legendoja, analysoin mielessäni. Sopi ihan hyvin levähdyspaikakseni.
Vaikka - jos nyt tarkkoja ollaan, niin en pysähtynytkään kuin levähdyspaikoille. Tämä oli yksi mitätön paikka muiden joukossa, joka olisi kohta historiaa ja sellaista, mitä en jäisi kaipaamaan. Oli varmaa, etten huomenna enää edes muistaisi tätä komeaa ja iäkästä tammea tai sen maasta kimpoilevia juuria, tai ristimerta joka kellui edessäni.

Huomenna minä en muistaisi tästä päivästä mitään ja se oli totta. Tänään en muistanut eilisestä mitään, kuten en muistakaan edellispäivistä. Ehkä jonkun muun sijassa se olisi ollut kirous tai pätevä syy heittäytyä kalliolta alas, mutta minä itseasiassa pidin siitä. Se teki elämäni helpoksi.

Olin sellainen sielu, joka eli yksin. Erakko. Minä olin myös sydämetön ja vailla sielua, jota en edes tarvinut. Olin melkeinpä vertauskuva. Kokeilin siipiäni maailmalla ja istahdin hetkeksi lepäämään ja muistelemaan päivän tapahtumia, jotka vielä pienen petollisen hetken muistaisin.
Kaikkien
vajauksienitakia pidin itsestäni. Minuahan ei voinut satuttaa. En ollut riippuvainen mistään, mikä olisi pitänyt minut hengissä. Minussa ei ollut mitään, mikä tappaisi minut. Eikä minussa ollut mitään, mikä ehkä joskus voisi jäädä minusta jäljelle. Sillä eihän minua edes ollut.
Nauroin makeasti ajatukselle. Se oli jollain tapaa erittäin huvittava, suorastaan hassu. Suonissani ei kuohunut veri, joten en voisi menehtyä verenhukkaan. Sydämeni ei voisi koskaan pysähtyä, koska sitä ei ollut. Joten siksi saatoin sanoa itseäni sydämettömäksi - kirjaimellisesti. Tosin, jos minulla olisikin ollut sydän, se olisi ollut betoninen kivi, jolla oli ympärillään jäinen lahjapaperi. Se suojakilpi”, jolla estin jonkun muun satuttamasta minua. En muutenkaan pitänyt ihmisistä eikä kukaan tiennyt minusta, joten kuka minua satuttaisi?
Minun ei tarvinut myöskään hautautua hyviin tai huonoihin muistoihin, koska niitä ei ollut. Minulla ei ollut ketään eikä mitään, mitä olisin voinut jollain tapaa kaivata.
 

Sivelin mustaa, pitkää sulkaa kädessäni. Se olisi kaunis kynä, jos olisi mustetta. Eipä ollut, mutta eihän minulla ollut mitään kirjoitettavaakaan. Miksi kirjoittaisin, jos kukaan ei lue sitä?
Tulkitsin ajatuksiani hyvin. Olin jo aikaa sitten huomannut kyseenalaistavani kaiken. Miksi tekisin sitä, kun kukaan muu ei reagoi? Miksi tekisin mitään hienoa, jos en huomenna enää muistaisi sitä? Ja sitä rataa. Minulla ei ollut sitä kivistä sydäntä, jota hetki sitten ajattelin. Minä olin se kivi. Kun minä elin.. Se oli elinehtoni. Periaatteessa. Kuulostaa typerältä, mutta niinhän se vain on. Koska minulla ei ole mitään tuhottavaa (tai tuhoutuvaa), elämäni riippuu vain siitä, että elän sitä. Sellaisena kuin se olikin ja sellaisena kuin olin. Ei ollut mitään muutettavaa, koska en tahtonut minkään muuttuvan.

Ja miksi olin tälläinen? Enpä tiedä.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

pisarat lehdillään

Salamat nuolevat taivasta. Taivas muuttuu meidät peittäväksi rumpukalvoksi ja joku, ylempien ilmojen herra, soittaa sitä. Tunteella. Pihamaan kasvit jatkavat äänetöntä avunpyyntöään, joihin ei ole edellispäivien ukkoskuuroista huolimatta vastattu. Puiden maahan laskemat, kellertävät lehdet käpristelevät huutaen, vaikka ovat jo kuolleet. Nurmikko kuivaa ja missä tahansa oletkin, olo on kuin kuivassa erämaassa; nihkeä ja epämukava. Ei kuten saunassa, sillä siellä lämpö on pehmoista ja syleilevää. Nyt tuskanhiki kohoaa otsalleni, vaikka vain kurottuisin ottamaan kaukosäätimen pöydältä.

Sitten se tuli. Pisarat aloittivat matkansa varoen, mutta huomatessaan maassa odottavan vain lempeä nurmikko, kiihtyvyys senkuin kasvoi. Ne suorastaan kilpailivat siitä, kuka tavoittaa pinnan ensimmäisenä. Yksi kerrallaan, toisensa jälkeen ne liittyivät kuoroonsa. Ääni on pehmeä ja kaunis, sitä rytmittää toiset pisarat jotka rummuttavat talojemme kattopeltejä. Helpotus.

Astun ulos raikkauteen ja katson ympärilleni. Puut kumartavat edessäni taivasta, kiittäen sadetta joka toi kauan toivotun armahduksen. Korviini tunkeutuu lintujen viserrystä, mutta hajuja en tunnista, ne eivät yltä nenääni asti. Näen vain ympärilläni kastuneen asfaltin ja kuinka lehti painuu alistuneesti maata kohti, kun kimmeltävä vesipisara liukuu sitä pitkin tippuen lopulta maahan.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

sellainen tai tälläinen, vaiko sittenkään?

Olen surullinen, voidakseni taas muuttua iloiseksi
Laskeudun alas noustakseni ylös

Itken pyyhkiäkseni kyyneleet

Olen niin paljon kaikkea, vai olenko sittenkään? Sanon, etten ole sellainen tai tälläinen, mutta minkälainen minä sitten olen? Voin sanoa olevani vaatimaton, mutta toisinaan, saatan piiloviestittää kaverilleni jollain tapaa olevani ylpeä jostain saavutuksestani. En sano sitä suoraan, koska en ole ylimielinen. Tai en ainakaan tahdo olla. Saatan sanoa olevani ruma päästä varpaisiin, vaikka todellisuudessa minusta löytyy jotain kaunista. Silmäni; tummanruskeat, syvät silmät. Ne ovat kauniit, pidän erityisesti niiden väristä.
 
Minulla on yksinkertainen tehtävä. Piirrä paperille pallo ja halkaise se kahtia viivalla, tai edes kuvittele se. Kumpi on pallon parempi puoli? Millainen pallo on?
Se on yksinkertainen ja tasainen. Sellainen minä taidan olla. En ole mitään kokonaan, mutta sopivasti. Olen iloinen, mutta olen myös surullinen. Haluan olla optimisti, mutta vaivun joskus pessimistisyyteen. Kuuntelen, vaikka pidän puhumisesta. Huudan, vaikka kuuntelisin mieluummin hiljaisuutta. Laulan, vaikka soittaisin mieluummin. Etsin itseäni, vaikken vielä löydäkkään. Mielestäni huonoja vertauskuvia, mutta julkaisen silti.

Ymmärrättekö?

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

tunnen rauhan

Laskeudun kauniisti kirkkaan veden syleilyyn.

Se tekee minusta onnellisen. Annan veden vallata korvani ja kaikki muu, mitä ympärillä tapahtuu, katoaa. Puhe tuntuu lentävän jostain kaukomailta, mutta se ei haittaa. Se muuttuu vain vaatimattomaksi surinaksi ympärilläni, sanat sekoittuvat keskenään menettäen merkityksensä, joka niillä ehkä joskus on ollut.


Tunnen rauhan vihdoinkin, edes sen hetken.


Kerään ajatuksiani, vaikka kuitenkin niitä lakaisen pois. Arkistoin vain tärkeimmät ja annan muiden lähteä. En tarvitse niitä, niinkuin ei kukaan muukaan tarvitse.


Ystäväni tarttuu minua kädestä ja kellumme yhdessä. Aallot heittelvät meitä kevyesti kuin palloja suunnasta toiseen, se on kuin kehto mitä kevyin sormin keinutetaan. Se vain on niin iso kehto, että kaikki ihmiset mahtuisivat uinumaan sinne.


Olemme kuin kuolevaisia, vaikka todellisuudessa olemme elämämme vireessä. Olemme nupustaan puhjennut kukka, olemme kuin vastaleivottu leipä.

Emme todellakaan ole kuolevaisia. Olemme seikkailunjanoisia, joiden silmissä tämä maailma aukenee suurena ja kimmeltävänä.

Olemme valmiita.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

kiiltokuvamaailma

minä suutelen niinkuin rakastaisit
niinkuin antautuisit omakseni 


vain huijataksemme rakkautta kunnolla
muovaat tätä kiiltokuvamaailmaamme
jonka prinssi sinä olet
koska sinut pakotettiin.
mutta minä rakastan olla
prinsessasi
vaikken oikeasti
omista sinusta palaakaan.


ja vaikka istuisin vieressäsi
olen tomukasa silmissäsi

ei, en ole edes tomukasa
olen läpinäkyvä 

en voisi olla sinulla ilmaa vaikka haluaisin
sillä silloin sinä tarvitsisit minua
elääksesi
ja se on väärä vastaus.

aina katselen sinua nurkan takaa
ja odotan haikeasti sitä
että tämä kiiltokuvamaailma
revittäisiin.

mieluummin minä tuhoutuisin
kuin odottaisin tavoittamattoman katseesi saavutusta
sillä se on mahdotonta.

mutta tiedätkö mitä?
minä

rakastan
sinua..

perjantai 18. heinäkuuta 2014

ahneuden perikuva

olen kuin diktaattori konsanaan

leikin ahnaasti mielesi syvimmillä sopukoilla
tietämättä kuitenkaan mitä siellä liikkuu
 

nauran ilkeästi kuin noita-akka konsanaan
röhisen ja hirnun niin

että voisin tikahtua omaan räkääni

olet hassu

voisin hilpata hiuksiasi iltaan
mutta ei kiinnosta-
tylsää
voisin sensijaan suudella korvalehtiäsi
ja katsella silmiäsi
joiden väri on imetty pois

istun syliisi kepeästi kuin höyhen
ja annan sinun leikkiä elävää kuollutta
hymyilen viekkaasti välittämättä kuitenkaan

sinä olet vain omahyväinen olio
joka seisoo ahneuden perikuvan edessä

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

kukkaistyttö ilman kukkia

maalasin kynteni fuksialla, mutta väri ei tarttunut.

keräsin kukkia, mutta niistä ei muodostunut kimppua.


kirjoitin sanoja joita ei oikeasti ollut.

esitin katsovani, mutta katsoinkin vain läpi.

pidin kiinni katoavasta.

uskoin parempaan huomiseen jota ei oikeasti ollut.

mietin menneisyyttä mitä ei voinut saada takaisin.

uskottelin olevani hyvä näin, vaikka en ollut.

elin tätä elämää vaikka se nieli minut.